Dasvidaanija, Jaroslavl!

Tyypillistä: Venäjälle lähteissä keho pumpataan täyteen vastamyrkkyjä vieraita viruksia ja banaaleja bakteereja vastaan. Eikä sitten sairastu koko reissulla. Paitsi tietysti viimeisenä päivänä. Iskee armoton ruokamyrkytys ja kaataa sänkyyn juuri silloin, kun piti pakata, heittää hyvästit kavereille, ostaa tuliaiset, hakea opintotodistukset ja niin pois päin.

Onneksi on mummo. Mummo nousee aamulla ja näkee kalmankalpeat kasvoni koko yön valvomisen jäljiltä. Mummo pelastaa liemillään ja isoisoisoäidiltä perimillään resepteillä. Hyysää koko päivän, peittelee sänkyyn ja kieltää lähtemästä minnekään, vaikka yritän selittää, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä. Mummon mielestä kaikki muu on turhaa, paitsi sen ikivanha kotihoito-opas, jossa sanotaan, että vatsatautiin iso ruokalusikallinen perunajauhetta lämpimään veteen sekoitettuna. Juon litkun ja oksennan. Ärsyttää, mutta toisaalta en viitsi vastustaa, koska ilman sen huolenpitoa olisin varmaan jossain epätoivon syvissä syövereissä.

Eilen, ennen ruokamyrkytystä, lunta tuiskusi ihan hillittömästi. Päätin mennä hyvästelemään naapurikorttelin mainion banjan. Löylyistä lähdin meidän lähiön torille, jossa kaupitellaan kaikkea mahdollista.

Olin varma, että sieni- ja marjamummot olisivat jo kadonneet, koska pakkasta oli lähemmäs -20 astetta ja lunta satoi suoraan silmään. Mutta ei. Siellä samat hahmot, paksuissa takeissaan ja huiveissaan taivasalla ja ilman minkäänlaista tuulensuojaa, kaupittelivat muutamia eväitään: pieniä ja kurttuisia juureksia, kuivattuja sieniä, suolakurkkupurkkeja. Ostin ison pussillisen kuivattuja omenalohkoja. Hinta oli 20 ruplaa, eli noin 50 senttiä. Annoin babushkalle 50 ruplaa ja pyysin pitää loput. Mummo halusi välttämättä antaa vaihtorahat.

Ehkä se on väärin maksaa säälistä liikaa. Ehkä se käy vanhuksen kunnialle, että opiskelijatyttö tyrkyttää rahojaan. Siitä huolimatta en suostunut ottamaan loppurahoja. Sen sijaan minut valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu ostaa pöydän jokainen kurttuinen porkkana, kääräistä ne pöytäliinaan, heittää olalle ja taluttaa pari mummoa kummassakin käsipuolessa kotiin sulamaan. Sen jälkeen pakkaisin ne matkalaukkuun ja purkaisin vasta kotona. Yksi voisi alkaa vaikka Ykspihlajan työväentalon talkkariksi, yksi meidän äitille talonlämmittäjäksi, yhdestä tulisi seuraneiti pihlajan vanhuksille. Viimeisen voisin antaa jollekin mummoa tarvitsevalle.

Mutta ei. Siellä mummot jatkavat hillojensa kaupittelua vaikka niskaan sataisi jäävuoria. Niin on maailma kylmä ja epäoikeudenmukainen.

Yliopistolla luennot on lusittu. Aika hyvin niistä selvisi, vaikka kielitaito on heikoissa kantimissa. Kuunteli vain kiinnostuneen näköisenä ja kirjoitti välillä ylös jonkun mieleen tarttuneen sanan sieltä täältä. Joiltakin luennoilta muistiinpanovihkossa on otsikon alla vain huutava tyhjyys. Kolme esseetä kuitenkin sain puserrettua, yhden englanniksi, kaksi venäjäksi. (Google-translatorin suosiollisella avustuksella, ja venäläisten kavereiden tietysti.) Sen ansiosta osaan nyt venäjäksi keskustella itsemurhasta ja maaseudun kollektivisoinnista. Hilpeät jutut vaikka illanistujaisiin!

Huomenna alkaa kotimatkan teko syntejäkin painavampien kamavuorten kanssa. Miten tuota tavaraa kertyykin? Olenko materialismin läpitunkema ihmisraunio?

Viime yönä myrkytyksen kourissa mietin, miten omat mielikuvat Venäjästä ovat nyt erilaiset, kuin tänne tullessa. Tietysti on enää mahdotonta muistaa, mitä silloin ajatteli, mutta luulisin, että suomalaisten stereotypiat Venäjästä pitävät kyllä aika hyvin paikkansa. On likaista ja rähjäistä, joo. Suomeen verrattuna. On alkoholismia. On tylyjä ja toisaalta sydämellisiä ihmisiä. Kaikki vaikuttaa ensinäkemältä olevan huonommin, kuin kotona. Mikään ei ole järjestyksessä, mutta kaikki lutviutuu, niinkuin Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin yksi päähenkilöistä jatkuvasti hokee. (Tolstoi tarkoittaa muuten suomeksi paksua. Ei ihme että ukon kirjoittamat opukset on noin neljän raamatun kokoisia järkäleitä).

Mutta tarkemmin ajateltuna, moni asia on paremminkin kuin kotona. Esimerkiksi se, että kaikkea ei ole vedetty kireälle. Jokaiseen kauppaan ja ravintolaan mahtuu muutama ylimääräinen hang around -työntekijä, joilla on aikaa norkoilla tiskiin ja jutella mukavia toisten kanssa. Siis ihmisillä on aikaa tehdä työnsä, mikä sinänsä on tietysti tavoittelemisen arvoinen asia Suomessakin. (Kolikon kääntöpuolena täällä tosin surkeat palkat.)

Mainiota on esimerkiksi se, että mummolleni eläke käydään maksamassa kotiin, ja käteisellä. Kerran kuussa lauantai-aamupäivänä ovelle koputtaa virkailija, jonka mummo kutsuu keittiöön. Siellä ne aikansa istuvat, juovat kahvia, ja virkailijan lähdettyä mummo on taas minieläkkeen verran rikkaampi. Hienoa inhimillisyyttä, etenkin kun pankissa asioiminen on Neuvostoliitossa eläneille vanhuksille verrattaen uutta. Jos näin olisi meilläkin, eipä näkyisi enää ikäviä lööppejä, kuten: ”18 vuotta kotonaan kuolleena – verokarhu löysi muumion”.

Ja muutenkin, venäläiset arvostavat lähimmäisiään, ystäviään, sukulaisiaan jotenkin eri tavalla kuin Suomessa. Perhe on tärkeintä, ei yksilö. Vaikka perheet ovat nykyään pienempiä, ne ovat sitäkin tiiviimpiä.

Nyt Vladimir Vysotskij soi ja pitäisi pakata, mutta tässäpä vaan näpyttellen. Vielä aika heikko olo myrkytyksen jäljiltä. Mieleen tunkee ajatuksia, kuten: Mitähän mummo täällä touhuaa, kun olen poissa? Jatkaakohan naapurikoulun infernaalinen jouluvalosirkus välkkymistään, vaikka en ole näkemässä sitä keittiön ikkunasta? Siveleekö poliittisen historian luennoitsija viiksiään vielä yhtä kyllästyneen näköisenä, kun epämotivoituneet opiskelijat pitävät suoraan paperista lukemiaan esitelmiä? Soitetaanko resiinateknikkojen kulttuuritalolla balalaikkaa ja haitaria entiseen malliin? Eiköhän. Ja sehän tässä masentaakin.

Toisaalta on kiva mennä kotiin. Tuntuu varmaan äärimmäisen hienolta juoda vettä hanasta ja heittää pyykit pesukoneeseen. Kuunnella selvää suomea ja ostaa kaupasta maitoa, jossa rasvakokkareet eivät killu päällä. Toisaalta, miltähän tuntuu istua bussiin, jossa kukaan ei istu viereen kuin äärimmäisessä hädässä, ja jossa lippu maksaa yhden venäläisen päivän palkan verran? Loksahtaakohan leuka, jos kaupan kassa tervehtii ja sanoo ”kiitos” tai ”ole hyvä”, saati sitten että heittää vielä hymyn? Alkaakohan kaivata baareja, josta saa sillileipiä ja kuivattua kalaa?

Supliikkimies

On iltamyöhä, ja meidän korttelin talojen ikkunavalot alkavat sammua yksi kerrallaan. Paukkupakkasessa kotiin hiihtelee vielä muutama turkkiin kääriytynyt papparainen, ja äiti vetää kelkassa pientä lasta, jonka silmät alkavat lupsua. Mutta joka puolelle viritetyt pelottavan väsymättömät jouluvalot, ne eivät sammu.

Jos on venäläisillä muutenkin snobien eurooppalaisten mielestä vähän jälkeen jäänyt tyylitaju, niin jouluvaloissa se ampuu kyllä yli ja kovaa. Tarkemmin ajateltuna ne eivät ole jouluvaloja, koska joulu ei ole Venäjällä suurin juhla. Ne ovat jouluvaloiksi naamioituneita Uuden vuoden valoja.

Uusi vuosi on siis venäläisille se juhla, johon jo nyt kaikki valmistautuvat kovaa kyytiä. Se on vuoden suurin hippalointi, johon kuuluvat yletön syöminen ja juominen, ilotulitteet ja muu härpellys. 7.tammikuuta vietettävä joulu on sen sijaan vain uskovaisten juhla, jolla ei venäläisistä suurimmalle osalle ole kovin suurta merkitystä.

Värivaloja on toki joka toisessa kansankuppilassa ympäri vuoden tuomassa säväystä sisustukseen, mutta nyt se kilpavarustelu on lähtenyt ihan käsistä. Jokaisella kaupalla, kahvilalla ja koululla on sellainen valojen bakkanaali, että moista ei ole nähty edes Kaustisen jouluvalotalossa. Värikaapelit välkkyvät kaikissa neonväreissä ja pirtsakat uuden vuoden toivotukset vilkkuvat silmissä. Eikä näillä valoilla ole mitään esteettisetä funktiota, ehei. Mitä karseamman vaikutelman ne antavat, ilmeisesti sen parempi. Esimerkiksi tuossa lähellä oleva rautatietyöläisten opisto oli virittänyt sellaisen järjestelmän, että yksi kolmasosa rakennuksesta on kerrallaan valaistu, ja toisella kertaa loput kaksi kolmasosaa. Eli ensin syttyy talon toinen pääty. Kun se sammuu, syttyy loppupuolisko. Näin se jatkaa välkkymistään läpi mustan yön. Voitteko kuvitella millaista ihmisen mielenrauhan ja henkisen harmonian rienausta!

Olen toista päivää kovassa flunssassa. Tänään mummo tarjosi lääkkeeksi keittoa, limppua ja itse tekemäänsä vinegretteä. Se on sellainen venäläinen salaatti, jota jostain kumman syystä on tarjolla joka paikassa. En keksi heti mitään kauheampaa. Se tehdään siis keitetyistä perunoista ja punajuurista, etikkaisesta kaalista ja porkkanasta, puolukoista ja varmaan jotain majoneesia vielä. Se muistuttaa hyvin paljon kotimaista rosollia, jonka vankkumaton vastustaja olen myös aina ollut. En silti kehdannut olla syömättä.

Muutenkaan Venäjä ei ole mikään kulinaristin paratiisi, niinkuin varmaan tiedätte. Kaiken saa rasvassa paistettuna, voilla valeltuna tai smetanaan upotettuna. Ja tuntuu siltä, että kaikki maut nimenomaan yritetään saada hukutettua yleiseen sekamelskaan, sen sijaan että niitä korostettaisiin. Mistään ei esimerkiksi saa salaattia, joka olisi ihan vaan salattia. Salaatti tarkoittaa smetanaista tai majoonesista mössöä, jossa on sattumia vähän sitä sun tätä. Yleensä lihaa tai kanaa. Kasvisruoka tarkoittaa yleensä perunamuusia ja haudutettua kaalimössöä. Sieniä täällä onneksi syödään paljon. Joskus saa eteensä kuitenkin niin kamalaa huttua, että jopa minä, lähes kaiken ruoan suuri ymmärtäjä, joudun jättää lautaselle. Pari kertaa olen saanut esimerkiksi jossain Stolovajassa (jotka on siis niitä perusvenäläisiä kansankuppiloita) niin kamalan makuista kalaa, ettei sitä ole kalaksi tunnistanut. Lähinnä siinä on maistunut ympäristömyrkyt ja se rasvainen kuorrutus, jota ilman täällä ei saa oikein mitään. Toisaalta, voisihan sen arvata, kun kalaa kaupitellaan esimerkiksi meidän bussipysäkillä maassa pelkän sanomalehden päällä, jonka vieressä viistää valtatie ja sen myrkyt. Mikään nirsoilijan paikka Venäjä ei siis ole, se on selvä. Nälkään kuolee jos alkaa miettiä jokaisen suupalan kaloreita tai alkuperää.

Pari kertaa olen täällä ollessani päässyt venäläisiin juhliin. Niissä vieraat suorastaan hukutetaan ruokiin. Yleensä pöydässä on alkupaloja, pientä syötävää ja paljon vodkaa. Syötävätkin ovat mielestäni täysin käsittämättömiä: sian silavaa (siis ihraa!), maksamakkaraa (!), suolakurkkuja, sillileipiä, sitä rosollin tapaista salaattia, jotain käsittämättömillä väriaineilla ja marsipaaniluomuksilla kuorrutettua kakkua ja niin edelleen. Yleensä on kyllä sitten myös hedelmiä, joita täällä myydään kadun joka kulmassa. Jotenkin niitä voi syödä paremmalla omatunnolla täällä kuin Suomessa, koska täkäläiset hedelmät ovat periaatteessa kotimaisia. Ne tulevat Abhasiasta ja muualta Mustan meren rannoilta, toisen kuin Suomeen, jonne ne lennätetään jostain Etelä-Amerikasta.

Juhlissa tärkeintä vaikuttaa olevan se, että vieras syö itsensä henkihieveriin. Eteen heitetään jatkuvasti jotain uutta, ja kun hengästyneenä koittaa tavata, että ihan ”tsut-tsut” vaan, niin lautaselle mätkähtää kilo jotain lihahyytelöä. Toinen tärkeä asia on kilistely. Tasaisin väliajoin, eli noin viiden minuutin välein, täytyy kilistellä yhdessä jollekin: rakkaudelle, tuttavuudelle, juhlan aiheelle. Ja juhlan aiheeksi riittää toki melkein mikä vaan. Kerran olin juhlissa, joiden aihetta en koskaan saanut selville. Se ei todellakaan vaikuttanut olevan tärkeää. Tärkeää oli se, että kaikki viihtyvät, lauletaan, syödään ja juodaan.

Venäläinen vieraanvaraisuus ei siis ole pelkkää legendaa. Joskus se melkein ottaa hermoon. Vierasta kun ei päästetä hetkeksikään tylsistymään tai lähtemään yksin edes suurin piirtein vessaan. Kun on aika lähteä kotiin, vieras saatetaan kotiovelle, hyvä ettei sänkyyn saakka, jos mahdollista. Täytyy siis ottaa huomioon jo juhliin mennessä, että sieltä ei livistetä mihinkään enää yksin.

Muistan, kun eräs neuvostoaikana Venäjällä opiskellut suomalainen kertoi, että yritti aina vältellä kutsuja kylään, koska koskaan ei tiennyt, milloin oli syömässä perheen viimeistä leipäpalaa. Huomista ei nimittäin ajatella silloin, kun vierasta kestitään. Se onkin venäläisten yksi leimaava piirre: ulospäin pitää aina näyttää, että kaikki olisi loistavasti, vaikka olisi hiusrajaansa myöten veloissa. Vieraille siis katetaan hienosti, vaikka itse näkisi nälkää. Tämä piirre selittänee myös venäläisten pukeutumista, joka varsinkin näin talvisaikaan on käsittämättömän koreilevaa. Jokaikinen vanhempi nainen on pukeutunut nilkkoihin asti ulottuvaan kiiltävään turkkiin, nahkahansikkaisiin ja vielä karvahattuun, josta mielellään pitää oikein paistaa sen aitous. Eli hatussa roikkuu joko eläimen häntä, tai käpälät, joiden on kai tarkoitus todistaa, että kyllä, tätä varten on nyljetty eläin! En silti saata uskoa, että jokaisella noista naisista lepäisi tilillään omaisuuus.

Eilen televisiosta tuli vuosittain toistuva ohjelma, jossa Putin vastaa suorassa lähetyksessä kansalaisten kysymyksiin. Katsoessani mummon kanssa ohjelmaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kuuntelin Putinin jorinoita pitkään ja ajatuksella. Mies on juro, senhän näkee heti. Mutta hyvin se puhuu, ei sille mitään mahda. Antaa sellaisen vaikutelma, kuin olisi joka alan asiantuntija. Välillä heittää jonkun sutkautuksen, joka saa yleisöltä raikuvat aplodit. Supliikkimies viimeisen päälle. Se varmaan selittää (vaalivilpin lisäksi) ehtymättömän menestyksen. Suoran makasiiniohjelman yleisönä oli nuoria venäläisiä opiskelijoita. Kun tytöt esittivät kysymyksiä Putinille (jotka koskivat lähinnä hänen henkilökohtaisia asioitaan), he vaikuttivat suorastaan flirttailevan tälle ja esittävän imartelevia kommentteja miehestä. Sitä kai Putin on halunnut poseeratessaan tiikereiden ja kaiken maailman sopuleiden kanssa ilman paitaa. Putinilla on siis aina ainakin (suurin) osa Venäjän naisista takanaan.

Myös mummo ihasteli Putinin viisauksia, ja virkkoi, että Putin se on kansan mies! Ajelee autolla Venäjän maaseudulle näkemään asiat omin silmin. Eikä vaan puhu, vaan myös toimii. Asiat tapahtuvat!

Sillä, miten ne tapahtuvat, ei kai sitten ole niin väliä.

Volga, volga

Tulin juuri Volgan toiselta puolelta, juhlista. Niissä ei juhlittu Suomen itsenäisyyttä, vaan kilisteltiin perheenlisäyksen vuoksi, jonka yksi lauluryhmän jäsenistä tänään sai. Vasta paluumatkalla tajusin, että tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Voikohan sitä epäisänmaallisemmalla tavalla viettää, kuin juomalla vodkaa venäläisten kanssa?

Täällä on ollut kylmää. Viime viikolla -30 meni rikki. Seuraa jostain varastamani vitsi venäläisten kylmänsietokyvystä, jolle hekottelin vielä, kun oli vähän lämpimämpää.

+20° – Kreikkalaiset pukeutuvat villapaitoihin (jos löytävät sellaiset).
+15° – Havaijilaiset kääntävät patterit päälle (jos omistavat sellaiset).
+10° – Amerikkalaiset vapisevat, venäläiset istuttavat kurkkuja.
+5° – Italialaiset autot eivät käynnisty, venäläiset teinit ajavat rundia ikkunat auki.
0° – Vesi jäätyy muualla maailmassa, Venäjällä se tihenee.
-5° – Ranskalaiset autot eivät käynnisty.
-10° – Norjalaiset vetävät villapaidat päälleen.
-15° – New Yorkissa vuokranantajat kääntävät lämmityksen päälle. Venäläiset tekevät kesän viimeisen piknikin.
-17° – Amerikkalaiset autot eivät käynnisty. Alaskassa ihmiset alkavat käyttää pitkiä kalsareita.
-20° – Saksalaiset autot eivät käynnisty. Havaijilaiset ovat kuolleet.
-25° – Poliitikot alkavat puhua kodittomista.
-30° – Liian kylmää, jotta voisi ajatella.
-35° – Ruotsalaiset autot eivät käynnisty.
-40° – Liikennöinti Euroopassa lakkaa. Venäläiset syövät jäätelöä.
-45° – Kreikkalaiset ovat kuolleet. Poliitikot alkavat todella tehdä jotain kodittomien hyväksi.
-50° – Silmät alkavat jäätyä kiinni. Alaskassa ihmiset sulkevat kylpyhuoneen ikkunan.
-60° – Jääkarhut alkavat tehdä muuttoa etelään.
-70° – Helvetti jäätyy.
-72° – Suomalainen erikoisyksikkö evakuoi Joulupukin Lapista. Venäläiset alkavat käyttää korvalapullista karvalakkia.
-114° – Etyylialkoholi jäätyy. Venäläiset tulevat onnettomiksi.
-273° – Absoluuttinen nollapiste. Venäläiset sonnustautuvat talvibuutseihin.
-295° – 90% maapallon kaikesta elämästä on kadonnut. Venäjän jalkapallojoukkue voittaa maailmanmestaruuden.

(Venäjä sai muuten juuri jalkapallon MM-kisojen isännyyden vuodelle 2018)

Venäläiset eivät todellakaan näytä olevan hämillään kylmästä sen enempää kuin mistään muustakaan. Neljässä villapaidassa ja toppatakissa hytistessäni 25 asteen pakkasella lievä kateus on kieltämättä noussut aina tyylikkäitä kanssasisaria kohtaan, jotka pakkasella pehmoisiin turkkeihinsa ja hillittömän kokoisiin karvahattuihinsa sonnustautuneina eivät tunne oloaan lainkaan epämukavaksi, vaikka bussin ikkunat ovat peittyneet paksun jääkerroksen alle ja hengitys höyryää.

Mutta se talvesta. On kai siellä Suomessakin kylmä ja hyvin selviää ilman lammasturkkia.

Tiedättekö sen tunteen, kun tapaa ihmisen, joka on niin vikkelä että sen seurassa tuntee itse olevansa ihan pysäkillä? Venäjällä se tunne yllättää usein. Viime päivien kylmyys on hidastuttanut ajatustenjuoksua entisestäänkin. En enää ihmettele sitä, että täällä suomalaisia pidetään hitaina ja vähän yksinkertaisina. Stereotypia pätee, ainakin omalla kohdallani. Venäläiset tuntuvat tekevän kaiken kaksi kertaa tehokkaammin. He puhuvat vilkkaammin, reagoivat nopeammin, ajattelevat vikkelämmin ja humaltuvat pikemmin. Siinä vaiheessa kun vielä mietin esimerkiksi ottaisinko tomaatteja vai suolakurkkuja, viisi venäläistä on jo ehtinyt kurvata ohi jonossa.

Babushka pakotti yhtenä päivänä kampaajalle. Se on kaiketi kaiken aikaa venäläisenä naisena hiljaa ihmeissään siitä, että kuljen maihareissa ja kulahtaneissa villapaidoissa, mutta tällä kertaa se ilmoitti painokkaasti, että nyt laitetaan uusi tukka, ja soitti omalle luottokampaajalleen varatakseen ajan. En vastustanut.

Kampaamo oli tunnelmallinen: totaalisen 60-luvulle jämähtänyt kukkatapetteineen ja jalallisine hiustenkuivaajineen, jollaisten alla leidit istuvat vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa. En ehtinyt tuoliin istuttuani ajatella edes pitäisikö tukka pestä vai ei, kun kampaaja oli jo saksinut passelin mallin. Viidessätoista minuutissa tyttö leikkasi, kuivasi kampasi ja möyhensi tukan siedettävämpään muotoon, kuin ikinä missään suomalaisessa kampaamossa. Ja yli puolet halvemmalla, tietysti. Siinä vasta toimintaa!

Oma saamattomuuden tunne on täällä siis arkipäiväistä. Venäläiset solmivat jopa tuttavuudet suomalaisia nopeammin. Ihmisten kanssa voi tulla läheisimmiksi päivässä, kuin suomalaisten kanssa vuodessa. Siksi venäläisten kanssa on helppo ystävystyä.

Istuin tänään bussissa matkalla kotiin, laitakaupungille. Viereeni istahti puhelias vanha mies sellaisessa venäläisille ominaisessa nahkalakissa, ja alkoi jutella huomattuaan, että lueskelin suomalaista kirjaa. Lörpöteltiin niitä näitä, mies hymyili ja aina välillä repesi mukavaan vanhan miehen nauruun niin, että nenäkarvat heiluivat ja silmät kostuivat. Hetkeksi laskeutui hiljaisuus kun bussi jarrutti pysäkille, jossa kolme tummaa, lihavaa naista huutelivat kovaan ääneen jotain toisilleen. Kuulosti tappelulta. Äänekkäin nainen oli pukeutunut kukkahuiviin ja nuhjuiseen violettiin toppatakkiin, jonka helma ulottui maahan asti.

Herrasmies, joka oli juuri keskustellut kanssani siitä, miten venäläiset ovat hienoa porukkaa, näki sopivaksi huomauttaa, että nuo naiset eivät kuuluneet "meihin", vaan keskiaasialaisiin. Bussiin hypännyt murkkuviiksinen poika kuuli meidän keskustelumme ja oikaisi kovaan ääneen, että ”mustalaisia ne on, jotka sais lähettää sinne, minne aurinko ei paista!”. Vanha herra naureskellen vastasi, että ei niitä tarvitse mihinkään lähettää, tajuavat itse lähteä jossain vaiheessa.

Venäjä on äärimmäisen rasistinen maa. Se näkyy monella tavalla, mutta kuten Suomessa thaimaalaiset ja somalit, täällä suurimman osan raskaista töistä tekevät kaukaasialaiset ja keski-aasialaiset.

Meidän asuinalueella on paljon ”maahanmuuttajia”, jotka pitävät hedelmä-kioskeja ja pieniä kauppoja. Maahanmuuttajat lainausmerkeissä, koska suurin osa köyhästä ja liikkuvasta väestä tulee entisistä neuvostotasavalloista. Maahanmuuttajiahan ne nykyään kaiketi ovat, ja sellaisina niihin suhtaudutaan.

Ostan hedelmät ja vihannekset aina samasta kioskista, jota pitää herttainen tumma georgialaismuori, jolla on kunnon kattaus kultahampaita. Nainen myhäilee ystävällisesti hassulle venäjälleni. En tiedä, onko hän niin ystävällinen, koska olen ulkomaalainen, vai siksi, että käyn niin usein. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että ulkovenäläiset pitävät täällä yhtä. Joukossa on helpompaa suojautua venäläisen enemmistön halveksunnalta. Myös naisen apuna kioskissa hääräilevä poika hymyilee koko harvalla rivistöllään aina kun käyn. Viime viikolla hän pyysi jo treffeille. Georgialaismuoria hävetti poikansa puolesta, ja siitä hyvästä hän lykkäsi taskuuni kaupan päälle banaanin.

Kerran olin Moskovassa yötä yhden kantamoskovalaisen luona. Muut venäläiset kutsuvat kantamoskovalaisia ”Moskovan snobeiksi”, koska niiden ajatellaan ajattelevan, että Moskova kuuluu vain moskovalaisille. Tämä piti paikkansa majoittajani kohdalla, joka selosti, että lähes kaikki oikeat moskovalaiset ovat jo muuttaneet Eurooppaan, koska Moskovasta on tullut kaiken maailman rahan tarpeessa olevien syöpäläisten, etenkin keskiaasialaisten, kasino. ”Ihmiset tulevat tänne vain tekemään rahaa, oikea Moskovan tunnelma on jo kadonnut”, kolmekymppinen nainen selitti haikeasti. Hän kertoi, että kaikki siivoojat ja muiden ei-haluttujen töiden tekijät ovat jo keskiaasialaisia: uzbekistanilaisia, turkmenistanilaisia, tadzikistanilaisia. Kurjaa kansaa, joka tulee Moskovasta hakemaan edes jonkinlaista elintasoa. Ensin Moskovaan tulee isä, joka lähettää rahan kotiin. Jos rahaa saa riittävästi, perässä seuraavat perheenjäsenet. Tämä ilmiö on Moskovan snobien kauhukuva. Rohkenen silti epäillä, että kukaan Moskovan snobeista ei itse alentuisi siivoamaan rappukäytäviä tai pesemään metrovaunuja - ainakaan niillä palkoilla, joita keskiaasialaisille maksetaan. Kaupunki varmaan peittyisi päivässä roskaan, jos nuo rahan tarpeessa olevat tulokkaat yhtäkkiä häviäisivät.

Kaukasialaiset, etenkin tsetseenit ja georgialaiset ovat kuulemma kuitenkin Moskovan pohjasakkaa. Etenkin surullisen kuuluisien Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulun massamurhan jälkeen jokainen Moskovassa kävelevä tsetseeni saa takuulla tuntea nahoissaan kansallisuutensa.

Yhdeksi suurimmista ongelmista venäläiset näkevät islaminuskon leviämisen. Uusien moskeijoiden rakentamista vastustetaan henkeen ja vereen. Moskovassa on etsitty jo vuosien ajan sopivaa paikkaa uudelle moskeijalle, koska jo olemassa olevat neljä moskeijaa pullistelevat kaupungin 100 000 muslimista. Kaukasuksella islamilaisuus on yleistä, ja sieltä tulevat ihmiset nostavat Moskovan muslimien määrää jatkuvasti. Paikka uudelle moskeijalle lopulta osoitettiin tänä sykynä, mutta kaupunginosan asukkaat keräsivät rakennusta vastustavaan vetoomukseen tuhansia nimiä. Vetoomuksen taakse saatiin kaikki äärioikeistolaiset ryhmittymät, joita Venäjällä piisaa.

Islam on siis Venäjällä vähintään yhtä kuuma peruna, kuin Europassa.

Joidenkin venäläisten usko omaan ylemmyyteensä näkyy kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Yliopistolla sosiologian luennoitsija, joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Pelle Hermannia, julistaa, ettei olisi ikinä valmis siihen, että Venäjän presidentiksi valittaisiin joku etnisen vähemmistön edustaja. Ei ikinä! On hyvin yleistä, että yliopiston luennoitsijat soluttavat opetuksen sekaan omat rakkaat näkemyksensä.

Mummon kanssa puheltiin eilen pitkään Neuvostoliitosta. Mummo alkoi muistella, miten hedelmiä jonotettiin tuntikaupalla, jos niitä sattui ilmestymään johonkin myyntiin, mitä harvoin tapahtui. En voinut olla kysymättä, kummassa mummeli mieluummin eläisi nyt, Neuvostoliitossa vai 2010-luvun Venäjällä.

Se on tietysti huono kysymys, koska Neuvostoliitto tuskin voisi enää tänäpäivänä olla todellinen, mutta minua kiinnosti tietää, miten vanhemmat ihmiset kokevat yhteiskuntakokeilun, jonka osasia ovat itse olleet. Nuoremmat ihmiset tietysti yksiselitteisesti tuomitsevat Neuvostoliiton, ja alkavat voida pahoin jos aiheeseen kajotaankin. Siis ne ihmiset, jotka eivät itse sitä ole kokeneet. Asia käy ilmi pienistä huomioista.

Lauluryhmässä esimerkiksi laulettiin yhtä hilpeää ”Volga volga” -neuvostokomediasta tuttua biisiä. Yksi pojista vaati, että se jätetään ohjelmistosta, koska se tuo sen mieleen niin elävästi neukkulan (jossa jätkä on elänyt ehkä 7-vuotiaaksi). Viikonloppuna taas oltiin venäläisellä datsalla, eli kesämökillä, missä joku kolmekymppinen älykön oloinen hujoppi tilitti, että ei ymmärrä, miten alle 20-vuotiaat venäläiset kehtaavat edes ottaa puheeksi Neuvostoliittoa tai varsinkaan puolustaa sitä, kun eivät ole siinä itse eläneet. Hänen näkemyksensä mukaan ilmeisesti sen sijaan siinä yhteiskunnassa 10-vuotiaaksi asti eläneillä todellisuudesta on piirtynyt terävä kuva, joka on tietysti kriittinen. Nämä jutut kuvastavat hyvin inhon tunnetta, jota oma sukupolveni tuntee täällä kaikkea kommunismiin liittyvää kohtaan.

Mutta takaisin mummoon. Mummo mietti asiaa tovin ja sanoi sitten, että mieluiten hän olisi kuollutkin Neuvostoliitossa. Aktiivielämänsä ekonomistina neuvostoliittolaisessa huonekalutehtaassa työskennellyt mummo on älykäs ja puhuu mielestäni hienosti monistakin aiheista, mutta omasta menneisyydestään kenties kauneimmin.

Mummo puntaroi Neuvostoelämän ja nykymaailman huonoja ja hyviä puolia, ja tuli siihen tulokseen, että hän ennemmin eläisi sellaisessa yhteiskunnassa, joka huolehtii heikommistaan, tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen ja sen jälkeen työtä ja asunnon, siitäkin huolimatta, että siinä yhteiskunnassa ei saisi tarpeeksi syödäkseen. Toisella puolella puntaria on mummon mielestä epävarma nyky-yhteiskunta, jonka arvot ovat heittäneet häränpyllyä. Jossa on asunnottomia ja orpoja (ilmiöitä, joita ei mummon mukaan kommunismin aikana ollut) ja jossa ihmisten ainoa tavoite on menestyä omassa elämässään.

Mummolla on tietysti konservatiivisia näkemyksiä. Nykyajan tytöt ovat hänen mielestään kevytkenkäisiä ja pukeutuvat täysin käsittämättömiin ja liian paljastaviin luomuksiin, pojat taas juovat liikaa eivätkä tee mitään. Mutta hän kertoo noista hassuuksista huolimatta liikuttavasti siitä, miten sääli on, että ihmisistä on tullut välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Ainoa tavoite elämässä on oma menestys ja kaiken saavuttaminen silläkin uhalla, että vahingoittaa muita ja ympäristöään. Vaikka tämä nykykritiikki kuinka kliseiseltä ja itsestään selvältä vaikuttaakin, jotenkin mummon kertoessa sitä ymmärrän, että tälle ihmiselle (erityisesti) se on todellakin traagista. Jos on nähnyt ja elänyt suurimman osan elämästään yhteiskunnassa, jossa ihmisistä huolehdittiin, jossa heikkoutta ei halveksittu eikä häikäilemättömyyttä arvostettu, on nyky-Venäjä varmasti kammottava paikka.

Mummon muistoja on saattanut aika kullatakin, mutta monilta osin hänen kuvailemansa Neuvostoliitto oli hänen kaltaisille ihmisille, turvaa ja pysyvyyttä kaipaaville, unelmayhteiskunta. Unohtaen tietysti hinnan, joka siitä maksettiin.

Nuorten, ajettelevien ja osallistuvien ihmisten mielestä nyky-Venäjä on uusi Neuvostoliitto. Yhtenäinen Venäjä (Putinin puolue) on nykyajan kommunistipuolue, jotka kontrolloi yhteiskuntaa ja vartioi ihmisiä. Ja mitä sananvapautta olisi nyky-Venäjälläkään? Mitä vapautta on se, että asiansa sanovat journalistit hakataan omalla kotiovellaan tai ammutaan rappukäytävään? Ja mitä vapautta on se, että menestymisen edellytyksenä on raha ja suhteet? Se ei ole mitään vapautta, vaan paluu alkeelliseen yhteiskuntaan, jossa on vahvimman oikeus. Sivistynyt yhteiskunta huolehtii omista kansalaisistaan silloin, kun ne ovat avun tarpeessa. Siksi en ymmärrä, mikä Nyky-Venäjällä olisi sen paremmin, kuin kommunistisessa Neuvostoliitossakaan. Onhan kontrolli toki löyhempää, mutta sitäkin raaempaa.

Tosin täällä asuessa on huomannut myös sen, että Suomi on kyllä melkoinen Neuvostoliitto. Sekaantuuhan Suomessa valtio aika vahvasti vielä moneen asiaan, koulutus on ilmaista ja terveydenhuoltokin kai vielä periaatteessa (vaikka monet hankkivatkin vakuutuksia ja käyttävät yksityisiä palveluja Amerikan malliin). Ne on asioita, joita kai suurimmatkin kommunismin vastustajat puolustavat.

Mummo ekonomistina on hyvin perillä talouden suhdanteista, ja hän selvitti, että siinä missä esimerkiksi sähkön ja ruoan hinta on noin 100-kertaistunut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eläkkeet ovat vain 15-kertaistuneet. Sen takia tuossa meidän talon kulmalla joku pappa myi tänäänkin yhtä punajuurta ja yhtä valkosipulia. Siksi ymmärrän kaipuun turvalliseen aikaan, jolloin huomisesta ei tarvinnut huolehtia (ellei ollut systeemiä vastaan).

Siksi mummokin valitsisi punajuurten viljelyn ja kommunismin, jos se olisi mahdollista.

Salamatkustajana

Kello on jotain aamukuuden ja kahdeksan väliltä, riippuu kenen kannalta katsoo. Luulisin, että niillä paikkein, missä ollaan menossa, se on jokatapauksessa lähempänä kuutta. Ulkona on pilkkopimeää, ja junanvaunussa haisee tupakka, tee ja ihmisen hiki. Edellisyön unet jäivät vähäisiksi, koska halvimman kansanvaunun yläpedit on suunniteltu varmaan joskus 40-luvulla, kun ihmiset olivat pienempiä ja notkeampia. Tämän päivän homo urbanus ei voi kylkeä kääntää tippumatta alas. Lisäksi viereiseltä yläpediltä joku gigolo on tuijottanut koko yön, ja tilanteen tarjoutuessa hipelöinyt yläpediltä puoli metriä ulos törröttäviä jalkojani.

Olemme matkalla Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin. Moskovasta pääsee sinne junalla yhdessä yössä – jos pääsee.

Juuri ja juuri ehdimme tointua yöstä ja vetää vaatteet niskaan kun juna jo pysähtyy. Rajaviranomaiset lompsivat tekemään passintarkistusta. Ojennan passini ja katson tarkastajaa, joka on jotenkin ruotsalaisen näköinen. (Myöhemmin meille selviää, että Vilnassa ihmiset ovat tyylikkäitä, kauniita ja ruskettuneita, kuin ruotsalaiset) Passivirkailija käskee istuutua. Katsoo pitkään passiani. Etsii sieltä jotain. Ei löydä. Kysyy: ”Missä Valko-Venäjän viisumisi, devushka?”

”Valko-Venäjän?! Mehän ollaan matkalla Vilnaan.” Saan sanotuksi. Tarkastaja katsoo minua, jalassa olevia reinojani ja kaikkia kamojamme, joita on paljon, ja sanoo: ”Kerätkää kamanne ja seuratkaa meitä.” Äänensävy on sellainen, että tässä nyt ei kannata alkaa selittämään mitään kielitaidottomuudesta ja ahdistuksesta vieraassa ympäristössä. Alapedillä istuskeleva ystävällinen herrasmies, joka auttoi edellisiltana kaikkien matkatavaroidemme nostelemisessa paikoilleen, puistelee päätään siihen sävyyn että ”voi tytöt, tytöt”. Laahustaessamme unisena koko heränneen junanvaunun läpi saamme niskaamme kaikkien paheksunnan. Hävettää ja jostain syystä päässä soi partisaanivalssi.

Viisumi on Venäjällä (ja näköjään Valko-sellaisella) välttämätön, jos mielii loikkia rajojen yli. Tiedetään. Mutta että vaikka ei olisi missään aikeissa astua jalallakaan kyseiseen maahan! Toisin sanoen, olemme syyllistyneet rikokseen yrittäessämme matkustaa rajan yli ilman viisumia.

Ulkona on pimeää ja märkää. On mahdotonta nähdä tihkusateen läpi, millaiseen maailmankolkkaan meidät on tiputettu. Jos joku sanoisi, että olemme Marsissa, uskoisin sen vastaanväittämättä. Tilanne on niin absurdi, että naurattaa. Meidän passit on ties missä ja meidät viedään raja-poliisiasemalle pieneen kuulusteluhuoneeseen. Hetken aikaa olo on kuin jossain huonossa elokuvassa.

”Miksi matkustatte ilman viisumia?”

”Me ei tajuttu, että Liettuaan mennessä tarvitsee Valko-Venäjän viisumia”, sönkötämme. Meitä uskotaan. Miksei uskottaisi. Olemme luultavasti todella säälittävä näky rähmäisine silminemme ja kaikkine tavaroinemme, joita on paljon, koska kaverini on matkalla lopullisesti takaisin Suomeen. Mutta se ei auta mitään. Valko-Venäjällä ollaan, ja pois sieltä ei lähdetä ilman viisumia.

Meille sanotaan, että asiaa käsitellään. Kuluu tunti-pari. Meitä kai tarkkaillaan aulassa olevasta massiivisesta monitorikompleksista, jonne valvontakamerat lähettävät suttuista kuvaa. Istumme pienessä huoneessa, syömme junalämpimiä eväitämme ja tutkailemme Euroopan karttaa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun saimme tämän loistavan idean lähteä reissuun. Ja todellakin! Eihän Liettualla ja Venäjällä ole yhteistä rajaa! Tuon havainnon olisi voinut tehdä joskus ala-asteella. Liettuaan pääsee Venäjältä vain Valko-Venäjän tai Latvian kautta, junalla ainoastaan Valko-Venäjän.

Ehkä kahdeksan aikoihin nuori reipas miliisi tulee selittämään tilannetta. Yltiöystävällisesti hän selvittää, että he voisivat antaa meille sakot. Mutta koska me olemme vain opiskelijatyttösiä, ja miliisit rehtejä nuoria miehiä, asian voi hoitaa niin, että he vain sanovat ”hyi, hyi tytöt, näin ei saa enää tehdä”, ja sillä hyvä. Allekirjoitamme lupauksemme ja idioottimaisen lausuntomme (”ei me tiedetty, että tää juna menee Valko-Venäjälle”) noin 16 eri kohtaan. Sen jälkeen pari poliisimiestä tulee huoneeseen ja aloittaa leppoisen jutustelun kysellen kaikkea mahdollista Suomesta. Meitä väsyttää, kahvihammasta kolottaa ja ärsyttää. Selviää, että he tuntevat Mika Myllylän. Emme vaivaudu kertomaan miehen laskusuhdanteisesta urasta.

Kun kello tulee niin paljon, että virastot aukeavat, suorastaan toverillisiksi käyneet miliisit tilaavat meille taksin viereiseen kylään, jossa meidän on määrä saada pikaviisumit että pääsemme jatkamaan matkaa Vilnaan. Leppoisa, Heikki Kinnusen näköinen taksimies vie meidät poliisiasemalle, jossa koppava vanhempi konstaapelinainen katsoo meitä nenänvarttaan pitkin ja selittää taksikuskille, paljonko meidän pitää pulittaa läheisessä pankissa viisumeista. (Ei siis lahjontaa!) Lisäksi täytyy ottaa kopiot kaikista tärkeistä lippu-lappuisista. Taksimies kuskaa meitä ympäri kyliä. Jutustellaan niitä näitä ja kysyn, paljonko viisumit tulevat maksamaan. Taksimies näyttää kahta konstaapelin antamaa lappua. Toisessa lukee ”70 000 ruplaa”, toisessa ”17 500 ruplaa.” Taksikuski selittää kuin lapselle, että ”sekä sinulta, että kaverilta”. Meinaan pyörtyä. Saan kysyttyä, paljonko tämä lysti siis tulee kaikkiaan maksamaan taksikyyteineen päivineen. Taksikuski raapii päätään ja lotkauttaa, että ”jos nostat sellaisen 300 000, niin se riittänee.” KOLMESATAATUHATTA! Kädet hikoaa, kun laskeskelen, riittääkö tilillä makaava opintotuki ja säästöt.

Luojan kiitos pian selviää, että Valko-Venäjän valuutta on kärsinyt ohuesti inflaatiosta, ja oikeasti tuo summa ei ole kuin vajaat 75 euroa. Rahaa jää vieläpä kahveihin, jotka ryystämme pikkukylän ainoassa ravintolassa, jonka nimi on ”Ravintola”. Jotenkin kaurismäkeläinen koko mesta. Kahvit tulevat maksamaan kymppitonnin. Miten näppärä pikku summa! Ei tarvitse vaivautua kaivelemaan kolikoita.

Koppava täti saa viisumimme valmiiksi sopivasti juuri ennen seuraavan junan lähtöä. Hän huutaa lähtiäisiksi toivovansa, ettemme enää kuuna päivänä ilmesty hänen reviirilleen.

Kun viimein puolen päivän maissa päästään junaan, miliisit vilkuttavat iloisesti meille asemalta. Ehdimme istua junassa noin 20 minuuttia, kun se pysähtyy: Liettuan raja-asema! Mikä show yhden parinkymmenen kilometrin vuoksi! Mutta periaatteet on periaatteita, näemmä. Että ei sitä noin vaan istuta junassa ja katsella Valko-Venäjän maisemia aamuhämärissä, ilman viisumia! Noilla kolmellasadalla tuhannella mekin taas varmaan piristimme pienen kyläpahasen taloutta. Loppumatka sujui kutakuinkin paperisodatta.

Tulipahan Valko-Venäjäkin nähtyä! Ja olihan meidän taksikuski niin hieno ihminen, että kannatti jo senkin takia tehdä pieni turnee kylässä nimeltä ”Астравец”.

Votka, sätkä, jätkä!

”Venäläiset juovat, kun on aihetta iloon. Venäläiset juovat, kun on aihetta suruun. Ja jos kumpaakaan ei ole, molemmat saadaan juomalla esiin!” (sananlasku)


Viina on halpaa Venäjällä ja sitä saa kaikkialta. Vaikka maito on usein loppu lähikaupastamme, vodkaa siellä on aina. Nämä faktat yhdistettynä venäläisiin juomatapoihin aiheuttavat sen, että bussiin mahtuu aina jokunen katkokävelijä ja itsekseen hoilottelija.


Kävin tänään luentojen välissä yhdessä pystybaarissa syömässä voileivän. Edelläni jonossa olevat ruokatunnille tulleet työmiehet tilasivat vodkaryypyt ja sillileivät, niinkuin usein noissa paikoissa tehdään. Yksi ryyppy epäilemättä vielä piristää työpäivää, mutta työpäivän jälkeen mennään tempomaan toinen, ja ehkä vielä pari lisää. Eihän vodkaa edes pidetä viinana. Ainakin kysyttäessä melkein keneltä tahansa venäläiseltä mieheltä, vodka on puhtautensa vuoksi oikeastaan vain terveellistä. Perheenäideiltä kysyessä vastaus saattaa olla vähän toinen. Ei nimittäin ole ihan vain yksi tai kaksi venäläistä kotia, joista mies on loikannut viinamäelle tai astunut ajasta iäisyyteen vähän liian monen ryypyn jälkeen. Maaseudulla ryyppääminen on kuulemma vielä pahempaa kuin kaupungeissa, joissa kuitenkin työ pitää hörppyhuuletkin tolkullisessa kunnossa.


Venäläisten miesten keskimääräinen elinikä on hämmästyttävän alhainen, noin 58-vuotta. Sen takia täällä on aloitettu Putinin aloitteesta valtava kansanterveyden kohennusprojekti. Yhtenäinen Venäjä kai pelkää, että äänestäjät kuolevat sukupuuttoon. Esimerkiksi tupakoinnin rajoittamista koskeva laki on tulossa voimaan ensi vuoden alussa. Tähän asti tupakkapolitiikka on ollut sangen liberaalia. Tupakaksi voi pistää käytännössä ihan missä tahansa ja milloin tahansa. Tupakointi ja juominen myös aloitetaan ajoissa, eikä ihme, koska kioskista saa tupakka-askin varmaan halvemalla kuin tikkarin. Ja heti, kun pää yltää tiskille sitä kysymään. Philipmorrisit ovat sen vuoksi rynnänneet kilpaa Venäjän markkinoille raitistuvasta Euroopasta.


Mutta vodka. Se kuuluu niin olennaisesti lähes kaikkeen venäläiseen kanssakäyntiin, että ei varmaan ole asiaa, jolle ei voisi nostaa maljaa. Työpäivän päättymiselle nyt ainakin, ja miksei ruokatunnin kunniaksikin. Murheelle ja ilolle, yhtä suurella kunnioituksella. Kaljaa ei edes lasketa alkoholijuomaksi täällä, niin loivaa se on. Aamulla bussipysäkillä bussia odottelevat miehet saattavat hörppiä päivän ensimmäistä Baltikaa. Viimeistään töistä tullessa viiden ruuhkassa joka toisella vastaantulevalla miehellä on kädessä pullo lageria. Puistossa kuljailee tulee nuoria äitejä, jotka työntävät toisella kädellä rattaita, hörppien toisella kädellä kaljapullosta. Suomessa moisesta saisi varmaan lastensuojeluviranomaiset peräänsä.


Jos syitä viinan kulutukseen lähdetään hakemaan, niin riittäähän täällä iloja ja murheita, joihin juoda.


Yksi meidän laitoksella opiskellut poika sai pari viikkoa sitten potkut yliopistolta, koska ei läpäissyt pakollista matikan koetta. (Mitähän Suomessa pitäisi tehdä potkut saadakseen? Kopioida gradunsa wikipediasta?) Tämä poika opiskeli sosiologiaa. Opiskelijoiden täytyy ensimmäiset kolme vuotta opiskella suurinpiirtein kaikkia aineita, valinnaisuutta ei ole. Riippumatta siitä, opiskeleeko yhteiskuntapolitiikkaa vai muinaishistoriaa, täytyy jokaisen läpäistä pakolliset matematiikan kurssit. Poika ei onnistunut – ja sai kenkää. Se ei ole hyvä juttu parikymppiselle miehelle. Pelätty Venäjän armeija nimittäin kutsuu riveihinsä välittömästi kaikki tyhjäntoimittajat. Ilmoituksia on joka puolella. Slogan kuuluu: ”Venäjällä ei ole muita liittolaisia kuin oma armeijansa.”


Tietääkseni on olemassa kolme tapaa, joilla nuoret miehet voivat välttää armeijan. Ensimmäinen on hakeutua suoraan koulusta yliopistoon ja hankkia hyvä, arvostettu ammatti. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että pitää itsensä kiireisenä uransa kanssa yliopiston jälkeenkin.


Toinen keino on tekeytyä hulluksi. Poikalapsen saaneet venäläisäidit käyttävät kuulemma vauvojaan kaikenlaisten tohtorien pakeilla pienestä pitäen hankkiakseen lapsilleen hullun paperit. Näin äidit pääsevät siitä pelosta, että poika kannettaisiin joskus arkussa kotiin armeijasta.


Kolmas tapa on maksaa itsensä vapaaksi. Mikäpä ei rahalla onnistuisi läpeensä korruptoituneessa maassa! Se on kallista, joten siihen on varaa vain rikkaammilla. Käytännössä armeijan voivat siis välttää huippufiksut ja huippurikkaat. Muut tarvitsevat jo enemmän luovuutta luistamisessa. Aseistakieltäytyjät laitetaan linnaan.


Tälle yliopistosta potkitulle pojalle kävi siis kutsu. Hänellä ei ole opiskelupaikkaa, ei rahaa, eikä diagnoosia. Hän päätti hankkia viimeisimmän, sillä muihin ei ollut aikaa. Häntä onnisti, sillä kuulin juuri, että poika oli onnistunut vakuuttamaan lääkärit hulluudestaan. Ensi lukuvuonna hän voi hakea uudestaan yliopistoon, mutta ilmaiseksi hän ei opiskele enää koskaan. Rahat opintoja varten on kaavittava jostain kokoon. Venäjällä ilmaiseksi opiskelevat vain hyvät oppilaat. Ollakseen keskinkertainen on oltava rikas.


Jonkinlainen Helvetin esikartano armeija tosiaan taitaa olla, sillä en ole kuullut vielä kenestäkään, joka sinne oikeasti haluaisi mennä. Luettuani Politkovskajan kirjoituksia sotilaskoulutuksesta, en enää ihmettele, että tuo rohkea nainen haluttiin vaientaa. Jos jollain maalla on puoliksikaan niin epämiellyttäviä totuuksia kontollaan, ei siitä varmasti haluta huudella koko maailmalle.


Ja tämän kun FSB:n mies laittaa Googlen käännösohjelmaan, on kohta ovellani noutaja. Joten muihin aiheisiin.


Babushkalla on muutamia huvittavia venäläisiä tapoja. Aamuisin se lorottaa aamukahvin joukkoon reilun satsin sitruunamehutiivistettä. Sitruunalla maustettu tee on Venäjällä yleisin juoma, sitä kitataan kuin Suomessa kahvia. Kahvi on vain uuden sukupolven villitys, ja mummon mielestä se ei maistu miltään ilman ronskia sitruunatujausta. Nam!


Babushka tietysti säilöö myös ihan kaiken, ja elää muutenkin lähes omavaraistaloudessa. Syksymmällä se saattoi kadota päiväkausiksi pitkille sieniretkille ulos kaupungista ja saapui aina takaisin kotiin valtavan rouskusaaliin kanssa. Sitten alkoi sienishow: kaasuhellan kaikki neljä liettä huutamaan pariksi tunniksi, ryöppäystä, pilkkomista, muhentamista ja säilömistä. Siitä asti jääkaappi on ollut ääriään myöten täynnä tattia. Lisäksi keittiö pursuaa mummon omalla kasvimaalla kasvatettuja kesäkurpitsoja, perunoita ja tutuilta saatuja känttyisiä omenia. Babushkan ruoanlaitto alkaa aina samalla kaavalla: pakkasesta otetaan suuri kokkare lihaa sulamaan. Se on kaiken lähtökohta. Sen takia se kai on kauhistunut meidän vegetarismista. Se tarjoaa aina tilaisuuden tullen omia pöperöitään, varmaan siinä pelossa, että kuukahdamme raudan puutteesta hetkenä minä hyvänsä rappukäytävään tai luennolle.


Lisäksi babushka on häikäilemätön venäläisessä kollektiivisuusajattelussaan. Yksityisyys on sille vieras sana jostain lännestä. Mikään ei jää huomaamatta. Aamulla se kertoi lukeneensa kaikki meidän venäjäntunneille kääntämämme tekstit läpi, mielenkiintoisia olivat kuulemma. Niiden lukeminen on edellyttänyt pöytälaatikkojemme penkomista ja kaikkien papereiden läpikäymistä. Mummo tietää millintarkasti myös kenkäpariemme määrän, jokaisen omistamamme vaatekappaleen, ja huomaa takuulla jokaisen uuden huoneeseen ilmestyneen esineen. Tuskin kukaan on koskaan tiennyt minusta yhtä yksityiskohtaisia asioita kuin mummo. Se tietää myös montako porkkanaa, suolakurkkua ja jougurttipurkkia minulla on milloinkin jääkaapissa. Kerran asunnossamme aiheutui pieni myrsky, kun jääkaappiin oli ilmestynyt multainen porkkana, jonka omistaja ei ollut tiedossa. Omistajaa etsittiin kissojen ja koirien kera. Viimein hermostuin vouhotukseen ja lupasin heittää porkkanan harakoille. Se ei tietenkään käynyt, koska hyvää ruokaa ei heitetä roskiin. Mummo rauhottui kun lupasin syödä sen pois kuljeksimasta.


Ruoasta puheenollen: venäläisissä peruskapoissa (продукти) on kryptinen käyttäytymiskoodi. Esimerkiksi naapuritalomme kivijalassa on tavallinen магазин, jossa myydään kaikkia peruselintarvikkeita: makkaroita, juustoja, kaljaa, vodkaa ja vaaleanpunaista vessapaperia. Pienessä, parinkymmenen neliön kaupassa on tavallisesti noin viisi myyjää ja tarkka etiketti. Ensin silmäshoppaillaan. Katsotaan tiskeistä mitä tarvitaan ja painetaan tuotteiden nimet ja hinnat huolella mieleen. Sitten mennään latelemaan ulkomuistista ostoslista erilliseen koppiin, jossa myyjä rahastaa tilatuista tavaroista. Sitten rahastaja ojentaa kuitin, jonka kanssa mennään tiskin takana seisovien rouvien luokse, jotka nostelevat hyllyistä tarvittavat tavarat. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Tai sitten minulla on vaan kalan muisti. Tuntuu joskus ylivoimaiselta painaa mieleen vaikkapa viiden eri asian nimi ja hinta ja saada ne vielä ulos mielestä ymmärrettävässä muodossa. Venäläinen kauppa onkin työllistämisen riemuvoitto ja huonohermoisen painajainen. Siinä missä tuon kokoisessa kaupassa olisi Suomessa töissä yksi myyjä, Venäjällä sitä hoitaa myyjien sinihuivinen armada. Ja siinä missä ostoksista selviäisi Suomessa kolmessa minuutissa, täällä siihen menee viisitoista.


Toinen hengästyttävä paikka byrokraattisuudessaan on kirjasto. Se on niin hengästyttävä, että siitä kertominen jääkööt toiseen kertaan. Minun pitäisi kai virastokammoisena olla onnellinen, etten ole vielä joutunut vierailemaan esimerkiksi venäläisten Kelassa.

Naisten kesken banjassa ja bussissa

Sunnuntai-aamu Jaroslavlissa. Pakokaasu haisee. Korttelin roskalaatikossa kolistelee keski-ikäinen pipopäinen ukkeli. Kaivelee sieltä yhtä sun toista muiden hylkäämää. Puistossa vastaan hoippelehtii kaksi humalaista kaverusta kaljapullot kädessään. Tien viereen on kyykähtänyt väsähtänyt johdinauto, jonka kuski istuu pihalla tupakalla. Joutomaalle kyhätyillä markkinoilla hedelmä-kioskien markiiseja rullaillaan ylös ja vakiomummot toppatakeissaan ja karvalakeissaan ovat jo punaposkisina paikoillaan myymässä nuupahtaneita porkkanoita, säilöttyjä kurkkuja ja villasukkia. Kotimatkalla vastaan tulee viheltelevä jalaton mies.

Jos on marraskuussa Suomessakin ankeaa, niin se ankeus nousee kyllä kolmanteen potenssiin Venäjällä, jossa köyhyys ja kurjuus hyppää silmille vähän paremmassakin lähiössä. En edes asu missään syrjäseudulla, vaan tavallista ehkä rikkaamman kaupungin tavallisessa lähiössä. Näin miljoonat venäläiset asuvat Hrustsevskoissaan. Mekin asumme Hrustsevkassa. Se on venäläinen perusasumus: Hrustsovin aikana tiilistä rakennettu kerrostalorumilus, jonka on suunniteltu kestävän noin 20 vuotta. Ja öh, ukkohan on kuollutkin jo 40 vuotta sitten. Joten talojen putket ja yleiskunto alkaa olla tikittävä aikapommi: tarvitaan jo vähän muutakin kuin pientä pintaremonttia. Sisältä venäläiset asunnot ovat kyllä yleensä viihtyisiä ja kauniita.Venäjällä arvostetaan estetiikkaa vähintään yhtä korkealle kuin Suomessa käytännöllisyyttä.

Perjantaina oli banja-päivä. Yleinen banja on kenties yksi hienoimmista asioista, joita on säilynyt Neuvostoliiton ajoilta. Siellä niin muhkuraiset seitsemänkymppiset kuin hoikat kaksikymppiset höpöttävät halki mielen päällä olevat asiat samalla kun kiukaat laulavat. Mummot ja perheenäidit pesevät toistensa selkiä ja ottavat kuumia löylyjä ja kylmiä suihkuja. Samalla haukutaan juopot miehet. Siitä voisi tehdä Naisten vuoro-dokumentin.

Saunahuoneesta pitää huolta ontuva mutrusuinen 100-vuotias mummo, jolla on epäonnistunut kirkkaanoranssi permanentti. Se tarjoilee teetä, vuokraa tapotskeja (tossuja) ja pitää lukua asiakkaista. Pukuhuoneessa voi punnita itsensä vallankumousta edeltäneeltä ajalta peräisin olevalla puntarilla ja antaa hierovan tuolin möyhentää hartiat uuteen kuosiin. Pesuhuoneessa ehdoton hitti ovat käytetyt kahvinpurut, jotka edistävät pintaverenkiertoa. (Halpaa ja terveellistä, kahvimerkillä ei väliä!) Saunassa on kuuma ja siellä kuuluu rupatella. Tuppisuita katsotaan kieroon. Lauteille ei voi astua paljain jaloin, jalkapohja palaa. Saunan ulkopuolella on viljasiilon näköinen säiliö täynnä kylmää vettä. Narusta vetämällä sitä saa kuution niskaansa ja ah, mikä raikas uudelleensyntyminen!

Venäläinen nainen on arvokas olento. Kaunis, ylpeä ja vakava. Kumppareissa ja reppu selässä bussiin tunkiessa tajuaa, miten kaukana onkaan siitä, mikä Venäjällä tarkoittaa kauniimpaa sukupuolta. Venäläinen nainen ei koskaan lähtisi omaa rappukäytävää pidemmälle kumppareissa tai ilman meikkiä ja kampausta. Tämä on tietysti kärjistys, mutta ymmärtänette, ettei kovin kaukana todellisuudesta. Mysteeri on vielä se, mitä tapahtuu huippumallia muistuttavan pitkän ja hoikelon 20-vuotiaan ja mouhevan, yhtä pitkän kuin leveän 60-vuotiaan välillä. Luultavasti se aika ainakin sisältää paljon venäläisen ruokavalion noudattamista ja pienellä palkalla kituuttamista.

Naista kuitenkin arvostetaan korkealle – ainakin niin kauan kun hän on kaunis ja nuori. Ovet avataan, matkalaukut kannetaan ja kohteliaisuuksia huudellaan perään. Viime viikolla ruuhkabussissa oli jälleen kerran täyttä ja sadan hikoilevan ihmisen haju ei nenää varsinaisesti hivellyt. Lipuntarkastajan sattui olemaan paksu ja pätäkkä nainen. Tällaisissa tilanteissa lipunmyyjälle ja matkustajille usein tulee sanaharkkaa, koska kaikki bussiin tunkeneet ovat väsyneitä, kyllästyneitä, venäläisiä ja hieltä haisevia. Viimeinen asia, jonka ihmiset jaksaisivat tehdä, olisi kaivaa taskuistaan kokoon tuo lippuun tarvittava 12 ruplaa. Niinpä syntyi pieni kiistely erään arvokkaan vanhan naisen ja konduktööritädin välillä. Turkishattuinen matkustajanainen huomautti, että lipunmyyjä haiskahti haaskalle. Tähän lipunmyyjä kommentoi kovalla äänellä, että onhan hänkin sentään nainen, jotain arvostusta, kiitos! Tähän matkustaja kiivastuneena vastasi, että ”sinä et ole mikään nainen, sinä olet konduktööri!”. Ehkä naiset kuitenkin kohtelevat toisiaan kaikkein julmimmin.

Tapasin kerran Moskovassa kaksi nuorta naista, jotka olivat lähdössä ulos juhlimaan. Hienoissa vetimissä ja tukka suikeana, tietysti. He selittivät, että venäläisten naisten pukeutumiseen ja kaunistautumiseen on täysin rationaalinen ja historiallinen syy. Koska Venäjällä on jo pitkään ollut huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä (miehethän kuolevat täällä kohtuuttoman nuorina), kilpailu on kovaa. Jos ei jaksa kähertää päivittäin kutreja ja pitää linjoistaan huolta, on turha haaveilla myöskään pääsevänsä naimisiin. Ja Venäjällähän nimenomaan päästään (ja halutaan!) naimisiin. Se on paitsi normi, myös turva. Ellei nainen satu pääsemään yhteiskunnassa korkealle, on itsensä elättäminen todella työlästä ilman miehen palkkaa.

Bussien lipunmyyjiksi haetaan muuten ilmoituksilla töihin ensisijaisesti eläkeläisiä, koska palkka on niin pieni. Venäjällä lähes kaikki eläkeläiset tekevät työtä, sillä valtion eläke on mitätön. Jos tässä yhteiskunnassa suurimmista vääryyksistä puhutaan, yksi on kyllä ehdottamasti vanhusten kohtelu! Ja nimenomaan niiden vanhusten, jotka aktiivielämänsä käyttivät suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa rakentaen, solidaarisuuden ja tasa-arvon ylevät aatteet mielessä kirkkaina lepattaen. Solidaarisuus lorisi yhdessä aatteen kanssa viemäristä alas jo 90-luvun alussa. Nyt nuo ikänsä töitä painaneet eivät eläkkeellään pysty maksamaan edes valoja jääkaappiin. Eläkeläisiä näkeekin mitä erikoisempien rahankeruumenetelmien parissa. Joku kantaa olkapäillään supermarketin suurta mainostaulua ja huutaa tarjoushintoja uusrikkaille perheenäideille. Joku lakaisee liikenteenjakajaa. Monet myyvät kadunkulmassa marjoja, sieniä, perunaa, kaalia. Joku on ostanut eläkkellään vaa-an, ja punnitsee maksusta ohikulkijoita. Joku on opetellut soittamaan melodikalla yksinkertaisen sävelmän ja soittaa sitä sormet kohmeessa marraskuisen Moskovan kadulla. Keinot on monet, sanoi mummo kun eläkettä kokoon kasasi.

Venäläiset nuoret aina kyselevät, miksi IHMEESSÄ olen halunnut Venäjälle opiskelemaan. Kuka nyt tänne hinkuisi, kun kaikki venäläiset opiskelijat itse haluavat pois. Kauas. Mielellään Amerikkaan. Ymmärrän sen hyvin. Yksi kaverini yliopistolta juuri selitti, että menee viikonlopuksi töihin kahvilaan. Iloitsi palkankorotuksesta, jonka jälkeen käteen jää tunnilta 35 ruplaa. Se ei ole edes euroa! Samaan aikaan hörpimme 100 ruplan kahvejamme yhdessä tavallisessa kuppilassa keskustassa. Sillä kertaa minä maksoin.

Että se siitä naisten arvostuksesta.

Olenko ollut liian kauan Venäjällä?

Outi Parikka kirjoittaa Äiti Venäjän aapisessaan, että siitä tietää olleensa liian kauan Venäjällä, kun huomaa ilahtuvansa pehmeästä vessapaperista. Olen alkanut kai venäläistyä, kun huomasin, etten enää närkästy kohtuuttomasti saadessani luokattoman huonoa palvelua, en saa pahoinvointikohtauksia homeelta haisevissa rappukäytävissä enkä pode huonoa omaatuntoa joka kerta kun heitän roskat sikin sokin samaan astiaan.

Näin suuressa maassa ja suuressa sekamelskassa kyynistyy helposti. Ei enää kiinnitä huomiota jokaiseen kadunkulmassa kerjäävään raajattomaan ihmiseen tai halua ostaa katukauppiasmummolta pahaksi menneitä omenoita vain siksi, että mummo saisi pari kymppiä. Oma vaikutus alkaa tuntua mitättömältä, kun samassa venhossa on yli sata miljoonaa muuta. Individualismi karisee.

Varsinkin ympäristöasiat ovat Venäjällä todella lapsenkengissä. Siinä tuntuu joku 5 miljoonan suomalaisen kierrätykset äkkiä vähän näpertelyltä, kun alkaa miettiä, että pelkästään Pietarissa on saman verran ihmisiä, jotka ovat vasta päässeet kulutuksen makuun, saaneet auton, asunnon ja rahaa jolla mällätä. Moskovassa ruuhkat ovat valtava ongelma. Luin juuri lehdestä, että kaupungin uusi pormestari aikoo tehdä jotain ruuhkaongelman ratkaisemiseksi. Hänen ehdotuksensa on parkkipaikkojen ja teiden lisääminen. Ei siis esimerkiksi autoilun rajoittaminen tai ruuhkamaksut! Venäjällä taitaa olla pitkä matka siihen, että ihmisillä alkaisi olla energiaa tai aikaa ajatella ympäristöasioita tai eettistä kuluttamista. Tällä hetkellä kaikilla on kiire tehdä rahaa.

Viikonloppuna tuli taas todistettua venäläisten maailmankuulua vieraanvaraisuutta. Bongasin venäläisten huutokauppa-nettisivustolta ilmoituksen, jossa moskovalainen nainen myi balalaikkaansa. Sovin tapaamisesta kokeillakseni soitinta ja sopiakseni kaupoista (mikä sen kornimpaa kuin ostaa venäjältä balalaika, mutta karvalakki on jo hankittu!). Mennään naisen asunnolle, jossa vastassa meitä on puhelias troikka: keski-ikäinen Tatjana, ekstrovertti ekaluokkalainen Vanja ja vähintään 100-vuotias babushka sekä viihtyisä moskovalainen pieni koti. Sillä välin kun kokeilen mitä ääniä balalaikasta lähtee, mummo on kattanut pöydän täyteen teen kanssa syötäviä herkkuja ja Tatjana on kaivanut esille viimekesäisen skandinaavian matkan taltioinnit. Siitä vierailusta ei selvinnyt alle parin tunnin.

Luin tänään artikkelin venäläisten hymystä. Tai pikemminkin sen puutteesta. Se auttoi ymmärtämään venäläistä asiakaspalvelua, joka saa välillä veren kohisemaan. Artikkelissa tutkijasetä selitti, että hymyttömyys tuntematonta kanssaeläjää kohtaan saattaa hyvinkin olla ankarien ilmasto-olojen, rajujen hallitsijoiden ja muun elossaolotaistelun tuotosta, mutta ennen kaikkea venäläiset haluavat olla vilpittömiä ja vakavia vakavan tehtävän äärellä. Tyly suhtautuminen kertoo siis paitsi länsimaisen pinnallisuuden vierastamisesta ja halusta erottautua jenkki-jee-jee-asenteesta myös suhtautumisesta työhön vakavalla kunnioituksella. Kun ihmiselle on annettu tehtävä, se täytyy ennen kaikkea hoitaa hyvin ja turhia naureskelematta. Tavallaan hieno ajatus.

Tästä mainiosta tieteellisestä analyysista huolimatta haluaisin tietää olisiko venäläisten keskimääräinen elinikä (joka on tosi alhainen, miehillä alle 60-vuotta) pidempi, jos postitoimiston tädit voisivat antaa hymyn postimerkin painikkeeksi tai bussikuskin rahastajat tervehtiä iloisesti? Tiedä häntä. Toisaalta pidän venäläisestä suhtautumisesta ihmiseen. Se on rehellistä eikä odota mitään. Saa olla samanlainen viileä juntti kuin Suomessakin. Olenko ollut täällä liian kauan?