Supliikkimies

On iltamyöhä, ja meidän korttelin talojen ikkunavalot alkavat sammua yksi kerrallaan. Paukkupakkasessa kotiin hiihtelee vielä muutama turkkiin kääriytynyt papparainen, ja äiti vetää kelkassa pientä lasta, jonka silmät alkavat lupsua. Mutta joka puolelle viritetyt pelottavan väsymättömät jouluvalot, ne eivät sammu.

Jos on venäläisillä muutenkin snobien eurooppalaisten mielestä vähän jälkeen jäänyt tyylitaju, niin jouluvaloissa se ampuu kyllä yli ja kovaa. Tarkemmin ajateltuna ne eivät ole jouluvaloja, koska joulu ei ole Venäjällä suurin juhla. Ne ovat jouluvaloiksi naamioituneita Uuden vuoden valoja.

Uusi vuosi on siis venäläisille se juhla, johon jo nyt kaikki valmistautuvat kovaa kyytiä. Se on vuoden suurin hippalointi, johon kuuluvat yletön syöminen ja juominen, ilotulitteet ja muu härpellys. 7.tammikuuta vietettävä joulu on sen sijaan vain uskovaisten juhla, jolla ei venäläisistä suurimmalle osalle ole kovin suurta merkitystä.

Värivaloja on toki joka toisessa kansankuppilassa ympäri vuoden tuomassa säväystä sisustukseen, mutta nyt se kilpavarustelu on lähtenyt ihan käsistä. Jokaisella kaupalla, kahvilalla ja koululla on sellainen valojen bakkanaali, että moista ei ole nähty edes Kaustisen jouluvalotalossa. Värikaapelit välkkyvät kaikissa neonväreissä ja pirtsakat uuden vuoden toivotukset vilkkuvat silmissä. Eikä näillä valoilla ole mitään esteettisetä funktiota, ehei. Mitä karseamman vaikutelman ne antavat, ilmeisesti sen parempi. Esimerkiksi tuossa lähellä oleva rautatietyöläisten opisto oli virittänyt sellaisen järjestelmän, että yksi kolmasosa rakennuksesta on kerrallaan valaistu, ja toisella kertaa loput kaksi kolmasosaa. Eli ensin syttyy talon toinen pääty. Kun se sammuu, syttyy loppupuolisko. Näin se jatkaa välkkymistään läpi mustan yön. Voitteko kuvitella millaista ihmisen mielenrauhan ja henkisen harmonian rienausta!

Olen toista päivää kovassa flunssassa. Tänään mummo tarjosi lääkkeeksi keittoa, limppua ja itse tekemäänsä vinegretteä. Se on sellainen venäläinen salaatti, jota jostain kumman syystä on tarjolla joka paikassa. En keksi heti mitään kauheampaa. Se tehdään siis keitetyistä perunoista ja punajuurista, etikkaisesta kaalista ja porkkanasta, puolukoista ja varmaan jotain majoneesia vielä. Se muistuttaa hyvin paljon kotimaista rosollia, jonka vankkumaton vastustaja olen myös aina ollut. En silti kehdannut olla syömättä.

Muutenkaan Venäjä ei ole mikään kulinaristin paratiisi, niinkuin varmaan tiedätte. Kaiken saa rasvassa paistettuna, voilla valeltuna tai smetanaan upotettuna. Ja tuntuu siltä, että kaikki maut nimenomaan yritetään saada hukutettua yleiseen sekamelskaan, sen sijaan että niitä korostettaisiin. Mistään ei esimerkiksi saa salaattia, joka olisi ihan vaan salattia. Salaatti tarkoittaa smetanaista tai majoonesista mössöä, jossa on sattumia vähän sitä sun tätä. Yleensä lihaa tai kanaa. Kasvisruoka tarkoittaa yleensä perunamuusia ja haudutettua kaalimössöä. Sieniä täällä onneksi syödään paljon. Joskus saa eteensä kuitenkin niin kamalaa huttua, että jopa minä, lähes kaiken ruoan suuri ymmärtäjä, joudun jättää lautaselle. Pari kertaa olen saanut esimerkiksi jossain Stolovajassa (jotka on siis niitä perusvenäläisiä kansankuppiloita) niin kamalan makuista kalaa, ettei sitä ole kalaksi tunnistanut. Lähinnä siinä on maistunut ympäristömyrkyt ja se rasvainen kuorrutus, jota ilman täällä ei saa oikein mitään. Toisaalta, voisihan sen arvata, kun kalaa kaupitellaan esimerkiksi meidän bussipysäkillä maassa pelkän sanomalehden päällä, jonka vieressä viistää valtatie ja sen myrkyt. Mikään nirsoilijan paikka Venäjä ei siis ole, se on selvä. Nälkään kuolee jos alkaa miettiä jokaisen suupalan kaloreita tai alkuperää.

Pari kertaa olen täällä ollessani päässyt venäläisiin juhliin. Niissä vieraat suorastaan hukutetaan ruokiin. Yleensä pöydässä on alkupaloja, pientä syötävää ja paljon vodkaa. Syötävätkin ovat mielestäni täysin käsittämättömiä: sian silavaa (siis ihraa!), maksamakkaraa (!), suolakurkkuja, sillileipiä, sitä rosollin tapaista salaattia, jotain käsittämättömillä väriaineilla ja marsipaaniluomuksilla kuorrutettua kakkua ja niin edelleen. Yleensä on kyllä sitten myös hedelmiä, joita täällä myydään kadun joka kulmassa. Jotenkin niitä voi syödä paremmalla omatunnolla täällä kuin Suomessa, koska täkäläiset hedelmät ovat periaatteessa kotimaisia. Ne tulevat Abhasiasta ja muualta Mustan meren rannoilta, toisen kuin Suomeen, jonne ne lennätetään jostain Etelä-Amerikasta.

Juhlissa tärkeintä vaikuttaa olevan se, että vieras syö itsensä henkihieveriin. Eteen heitetään jatkuvasti jotain uutta, ja kun hengästyneenä koittaa tavata, että ihan ”tsut-tsut” vaan, niin lautaselle mätkähtää kilo jotain lihahyytelöä. Toinen tärkeä asia on kilistely. Tasaisin väliajoin, eli noin viiden minuutin välein, täytyy kilistellä yhdessä jollekin: rakkaudelle, tuttavuudelle, juhlan aiheelle. Ja juhlan aiheeksi riittää toki melkein mikä vaan. Kerran olin juhlissa, joiden aihetta en koskaan saanut selville. Se ei todellakaan vaikuttanut olevan tärkeää. Tärkeää oli se, että kaikki viihtyvät, lauletaan, syödään ja juodaan.

Venäläinen vieraanvaraisuus ei siis ole pelkkää legendaa. Joskus se melkein ottaa hermoon. Vierasta kun ei päästetä hetkeksikään tylsistymään tai lähtemään yksin edes suurin piirtein vessaan. Kun on aika lähteä kotiin, vieras saatetaan kotiovelle, hyvä ettei sänkyyn saakka, jos mahdollista. Täytyy siis ottaa huomioon jo juhliin mennessä, että sieltä ei livistetä mihinkään enää yksin.

Muistan, kun eräs neuvostoaikana Venäjällä opiskellut suomalainen kertoi, että yritti aina vältellä kutsuja kylään, koska koskaan ei tiennyt, milloin oli syömässä perheen viimeistä leipäpalaa. Huomista ei nimittäin ajatella silloin, kun vierasta kestitään. Se onkin venäläisten yksi leimaava piirre: ulospäin pitää aina näyttää, että kaikki olisi loistavasti, vaikka olisi hiusrajaansa myöten veloissa. Vieraille siis katetaan hienosti, vaikka itse näkisi nälkää. Tämä piirre selittänee myös venäläisten pukeutumista, joka varsinkin näin talvisaikaan on käsittämättömän koreilevaa. Jokaikinen vanhempi nainen on pukeutunut nilkkoihin asti ulottuvaan kiiltävään turkkiin, nahkahansikkaisiin ja vielä karvahattuun, josta mielellään pitää oikein paistaa sen aitous. Eli hatussa roikkuu joko eläimen häntä, tai käpälät, joiden on kai tarkoitus todistaa, että kyllä, tätä varten on nyljetty eläin! En silti saata uskoa, että jokaisella noista naisista lepäisi tilillään omaisuuus.

Eilen televisiosta tuli vuosittain toistuva ohjelma, jossa Putin vastaa suorassa lähetyksessä kansalaisten kysymyksiin. Katsoessani mummon kanssa ohjelmaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kuuntelin Putinin jorinoita pitkään ja ajatuksella. Mies on juro, senhän näkee heti. Mutta hyvin se puhuu, ei sille mitään mahda. Antaa sellaisen vaikutelma, kuin olisi joka alan asiantuntija. Välillä heittää jonkun sutkautuksen, joka saa yleisöltä raikuvat aplodit. Supliikkimies viimeisen päälle. Se varmaan selittää (vaalivilpin lisäksi) ehtymättömän menestyksen. Suoran makasiiniohjelman yleisönä oli nuoria venäläisiä opiskelijoita. Kun tytöt esittivät kysymyksiä Putinille (jotka koskivat lähinnä hänen henkilökohtaisia asioitaan), he vaikuttivat suorastaan flirttailevan tälle ja esittävän imartelevia kommentteja miehestä. Sitä kai Putin on halunnut poseeratessaan tiikereiden ja kaiken maailman sopuleiden kanssa ilman paitaa. Putinilla on siis aina ainakin (suurin) osa Venäjän naisista takanaan.

Myös mummo ihasteli Putinin viisauksia, ja virkkoi, että Putin se on kansan mies! Ajelee autolla Venäjän maaseudulle näkemään asiat omin silmin. Eikä vaan puhu, vaan myös toimii. Asiat tapahtuvat!

Sillä, miten ne tapahtuvat, ei kai sitten ole niin väliä.