Jos en opi mitään muuta täällä ollessani, niin muistuttakaa, että kolme asiaa opin kuitenkin. Pesemään nyrkkipyykkiä, kantamaan mukanani aina vessapaperirullaa ja kerrospukeutumaan.
Eilen kiersimme kävellen ja pyykkipusseja mukanamme raahaten koko kaupungin etsien itsepalvelupesulaa. Mummo pesee pyykkinsä nyrkkipyykkinä, mutta ajattelimme pääsevämme näin helpommalla. Olimme todella väärässä. Kun viimein hikisen tunnin kävelykierroksen päätteeksi löydämme yhden pikkuruisen pesulan, neiti kassan takana ilmoittaa, että tämä on kemiallinen pesula, eikä pese kuin takkeja.
Ei auttanut kuin aloittaa nyrkkipyykkäys. Ja eihän se sinänsä ole homma eikä mikään, kaikkeen tottuu. Sehän on ekologista, ja oikeastaan aika mukavaakin ajanvietettä. Kuin tiskaus. Samalla kun lika lähtee, ehtii haaveilla ja ajatella monta monimutkaista asiaa läpikotaisin.
Jaroslavl on paljastanut tässä päivänä muutamana kauniimmat kasvonsa. Aurinko on paistanut ja juhlahumua on jo ilmassa. Tänään Medvedev saapui kaupunkiin ja koko kaupungin keskusta, yliopisto mukaanlukien, on loppuviikon suljettu. Kyseessä on siis kaupungin 1000-vuotis karkeloinnit. Mummo avasi tänään городские новости -lehden (kaupungin uutiset) ja luki sieltä juhlien ohjelmaa. Tarjolla on jos jonkinnäköistä enemmän tai vähemmän kansallismielistä ja omaa kaupunkia hehkuttavaa ohjelmanumeroa. Venäläiset osaavat erityisen hyvin omalla kotiseudullaan ylpeilyn.
Meillä on ollut toistaiseksi vasta kaksi luentoa, ja viikko on kulunut siitä kun tultiin. Molemmat luennot olivat venäjää, ja opettajat ovat kerrassaan mainioita. Mutkattomia, lämpimiä ja puheliaita venäläisiä. Opintojen suhteen saa olla melko oma-aloitteinen, kukaan ei tule opastamaan omalle laitokselle kädestä pitäen. Lyhyen alkuinfon jälkeen on saanut olla aika omillaan. Kaikki, mikä mieltä askarruttaa, pitää tajuta kysyä. Ja venäjäksi, tietenkin! Mikä on tietysti hyvä asia kielenopiskelun kannalta sekin.
Mummo on kiinnostunut kaikesta: mihin menen, kauanko olen, mistä tulen, söinkö jo tarpeeksi. Se on herttaista, ainakin toistaiseksi. Tänään kasvissyöjälle on tarjottu jo lihakeittoa ja kaalipiiraita.
torstai 9. syyskuuta 2010
maanantai 6. syyskuuta 2010
Ensivaikutelma Jaroslavlista - kultahampaita, pakokaasuja ja korkokenkiä
Herään omien hampaideni kolinaan. Babushkan kvartiira ei ole lämmin, mutta melko viihtyisä se on. Ainakin jos vertaa siihen mielikuvaan, jonka talosta voi saada graffiteihin kääriytyneiden ulkoseinien ja homeelta haiskahtavan rappukäytävän perusteella.
Babushka vie meidät aamuteen jälkeen ränsistyneen lähiön läpi bussipysäkille, jossa odottelemme bussia. Pysäkillä, jota ei pysäkiksi tietäisi ellei mummo niin kertoisi, notkuu toistakymmentä tupakoivaa venäläistä: mummoa, nuorta poikaa, vanhempaa naista, jotka odottelevat busseja koleassa syysaamussa. Kun bussi viimein pysähtyy, ihmisjono alkaa virrata ulos lonksahtaneista ovista. Me seisomme ja odotamme sisäänpääsyä. Mutta sitä ei tule, sillä bussin ovet sulkeutuvat yhtä nopeasti kuin avautuivatkin. Emme ehdi työntää jalkaamme oven väliin. Sääntö numero yksi: Venäjällä täytyy tarpeen tullen olla nopea ja röyhkeä, vaikka se kuinka pahalta tuntuu. Muuten jää kyydistä.
Ihmiset hymyilevät erittäin säästeliäästi tuntemattomille. Ensivaikutelma venäläisistä onkin tympeä. Mutta kun viimein pääsemme bussiin sisään, pian paljastuu venäläisten lämmin puoli. Pieneen, jo valmiiksi täpötäyteen autoon tungeksii noin 30:n armeijan vihreisiin ja hienoihin koppalakkeihin sonnustautuneiden poikien lauma. Pojat alkavat vitsailla vanhan naisen mukana matkustavasta reppanasta koirasta, ja kohta koko bussin takaosa nauraa. Huumorille on aina tilaa.
Yliopistolla yltiöystävällinen täti selostaa meille hitaasti ja selkeästi (ensimmäinen venäläinen joka näin tekee huomatessaan, ettemme ymmärrä juuri mitään) mitä meille on luvassa. Me nyökyttelemme ymmärtäväisen näköisenä, mutta kun saa esittää kysymyksiä, kysymme luultavasti juuri niitä asioita, joita hän on juuri selittänyt.
Kielitaidottomuus on ahdistavaa. Ei voi kuin lohduttautua sillä, että kyllä tämä vielä tästä jonain päivänä.
Jaroslavl on kumma paikka. Likainen, keskeneräinen, joka puolella remontoidaan tai rakennetaan, työmiehiä piisaa. Naiset ovat, kuten varmaan kaikkialla venäjällä, nuorina valtavan kauniita, vanhana pyöreitä ja huivipäisiä. Myyvät kadunkulmassa sieniä ja marjoja tai ostavat niitä.
Saapuminen kaupunkiin lähes 30 tunnin matkustamisen jälkeen oli melkoinen järkytys, sillä tartuimme ensimmäisen kultahampaisen taksikuskityrkyn tarjoukseen. Miehellä ei tietenkään ollut hajuakaan siitä, missäpäin kaupunkia osoitteemme sijaitsee. Ajelimme ympäri kaupunkia raivopäisen kuskin kyydissä, joka tulistui sitäkin enemmän, kun erehdyin kysymään, onko hän ihan kartalla. Viimein kuitenkin kuin ihmeen kaupalla mies ajoi oikean talon pihaan ja löysimme babushkamme Elena Aleksandrovnan asuntoon.
Babushka otti meidät lämpimästi vastaan. Ensimmäisenä hän vei meidät keittiöön, jossa saimme eteemme lautaset ja niille kelpo kasan rasvaisia perunoita ja pari muhkeaa lihapullaa. Niistä ei voinut kieltäytyä. Se olisi ollut todella epäkohteliasta. Joten söin kaiken - ja hyvää oli! Melkein 10 vuotta vegetaristina ei ole näköjään poistanut sitä tosiasiaa, että mummon tekemät lihapullat on vaan voittamattomia.
Meidän lähiö on täynnä pieniä kauppoja (viinaa ja tupakkaa, vihanneksia ja hedelmiä), hengailevia teiniporukoita, pikkulapsia leikkipuistoissa, humalaisia miehiä, vanhuksia. Ja ränsistyneitä, mutta omalla tavallaan viihtyisiä taloja. Joka talossa ainakin yhdessä ikkunassa joku haaveilee, joku laittaa ruokaa, joku tappelee. Kaduilla tuoksuu ruoka, tupakka, pakokaasut ja elämä.
Jotenkin tuntuu, että Venäjällä työntekijöitä ei ole niin paljon, koska on työtä (vaikka sitäkin kyllä on!) vaan työtä keksitään, koska työntekijöitä on niin paljon! Joka kadunkulmassa joku hakkaa katukivetystä maahan samalla kun viisi muuta työmiestä ympärillä tupakoi ja vitsailee. Kymmenen nuorta miestä on laitettu haravoimaan liikenteenjakajaa. Busseissa on erikseen kuskit ja rahastajat, tietysti! Ja kaupoissa erikseen punnitsijat, siivoojat, myyjät ja vartijat. Touhuttavaa riittää, vaikka mikään ei niin valmistuisikaan. Kaikkialla on keskeneräisiä rakennustyömaita, katuja, aitoja... Ihmiset ovat niin tottuneita väistelemään kävellessään kuoppia, esteitä ja työmiesten työkaluja, että tuskin enää huomaavat niin tekevänsä.
Babushka katsoo televisiota illat pitkät. Se on hyvä babushka, vaikka sen kärsivällisyys on varmaan koetuksella minun hokiessani vaan: ne panimaaju... Huomenna lähdemme katsomaaan Volgaa.
Babushka vie meidät aamuteen jälkeen ränsistyneen lähiön läpi bussipysäkille, jossa odottelemme bussia. Pysäkillä, jota ei pysäkiksi tietäisi ellei mummo niin kertoisi, notkuu toistakymmentä tupakoivaa venäläistä: mummoa, nuorta poikaa, vanhempaa naista, jotka odottelevat busseja koleassa syysaamussa. Kun bussi viimein pysähtyy, ihmisjono alkaa virrata ulos lonksahtaneista ovista. Me seisomme ja odotamme sisäänpääsyä. Mutta sitä ei tule, sillä bussin ovet sulkeutuvat yhtä nopeasti kuin avautuivatkin. Emme ehdi työntää jalkaamme oven väliin. Sääntö numero yksi: Venäjällä täytyy tarpeen tullen olla nopea ja röyhkeä, vaikka se kuinka pahalta tuntuu. Muuten jää kyydistä.
Ihmiset hymyilevät erittäin säästeliäästi tuntemattomille. Ensivaikutelma venäläisistä onkin tympeä. Mutta kun viimein pääsemme bussiin sisään, pian paljastuu venäläisten lämmin puoli. Pieneen, jo valmiiksi täpötäyteen autoon tungeksii noin 30:n armeijan vihreisiin ja hienoihin koppalakkeihin sonnustautuneiden poikien lauma. Pojat alkavat vitsailla vanhan naisen mukana matkustavasta reppanasta koirasta, ja kohta koko bussin takaosa nauraa. Huumorille on aina tilaa.
Yliopistolla yltiöystävällinen täti selostaa meille hitaasti ja selkeästi (ensimmäinen venäläinen joka näin tekee huomatessaan, ettemme ymmärrä juuri mitään) mitä meille on luvassa. Me nyökyttelemme ymmärtäväisen näköisenä, mutta kun saa esittää kysymyksiä, kysymme luultavasti juuri niitä asioita, joita hän on juuri selittänyt.
Kielitaidottomuus on ahdistavaa. Ei voi kuin lohduttautua sillä, että kyllä tämä vielä tästä jonain päivänä.
Jaroslavl on kumma paikka. Likainen, keskeneräinen, joka puolella remontoidaan tai rakennetaan, työmiehiä piisaa. Naiset ovat, kuten varmaan kaikkialla venäjällä, nuorina valtavan kauniita, vanhana pyöreitä ja huivipäisiä. Myyvät kadunkulmassa sieniä ja marjoja tai ostavat niitä.
Saapuminen kaupunkiin lähes 30 tunnin matkustamisen jälkeen oli melkoinen järkytys, sillä tartuimme ensimmäisen kultahampaisen taksikuskityrkyn tarjoukseen. Miehellä ei tietenkään ollut hajuakaan siitä, missäpäin kaupunkia osoitteemme sijaitsee. Ajelimme ympäri kaupunkia raivopäisen kuskin kyydissä, joka tulistui sitäkin enemmän, kun erehdyin kysymään, onko hän ihan kartalla. Viimein kuitenkin kuin ihmeen kaupalla mies ajoi oikean talon pihaan ja löysimme babushkamme Elena Aleksandrovnan asuntoon.
Babushka otti meidät lämpimästi vastaan. Ensimmäisenä hän vei meidät keittiöön, jossa saimme eteemme lautaset ja niille kelpo kasan rasvaisia perunoita ja pari muhkeaa lihapullaa. Niistä ei voinut kieltäytyä. Se olisi ollut todella epäkohteliasta. Joten söin kaiken - ja hyvää oli! Melkein 10 vuotta vegetaristina ei ole näköjään poistanut sitä tosiasiaa, että mummon tekemät lihapullat on vaan voittamattomia.
Meidän lähiö on täynnä pieniä kauppoja (viinaa ja tupakkaa, vihanneksia ja hedelmiä), hengailevia teiniporukoita, pikkulapsia leikkipuistoissa, humalaisia miehiä, vanhuksia. Ja ränsistyneitä, mutta omalla tavallaan viihtyisiä taloja. Joka talossa ainakin yhdessä ikkunassa joku haaveilee, joku laittaa ruokaa, joku tappelee. Kaduilla tuoksuu ruoka, tupakka, pakokaasut ja elämä.
Jotenkin tuntuu, että Venäjällä työntekijöitä ei ole niin paljon, koska on työtä (vaikka sitäkin kyllä on!) vaan työtä keksitään, koska työntekijöitä on niin paljon! Joka kadunkulmassa joku hakkaa katukivetystä maahan samalla kun viisi muuta työmiestä ympärillä tupakoi ja vitsailee. Kymmenen nuorta miestä on laitettu haravoimaan liikenteenjakajaa. Busseissa on erikseen kuskit ja rahastajat, tietysti! Ja kaupoissa erikseen punnitsijat, siivoojat, myyjät ja vartijat. Touhuttavaa riittää, vaikka mikään ei niin valmistuisikaan. Kaikkialla on keskeneräisiä rakennustyömaita, katuja, aitoja... Ihmiset ovat niin tottuneita väistelemään kävellessään kuoppia, esteitä ja työmiesten työkaluja, että tuskin enää huomaavat niin tekevänsä.
Babushka katsoo televisiota illat pitkät. Se on hyvä babushka, vaikka sen kärsivällisyys on varmaan koetuksella minun hokiessani vaan: ne panimaaju... Huomenna lähdemme katsomaaan Volgaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)