Kello on jotain aamukuuden ja kahdeksan väliltä, riippuu kenen kannalta katsoo. Luulisin, että niillä paikkein, missä ollaan menossa, se on jokatapauksessa lähempänä kuutta. Ulkona on pilkkopimeää, ja junanvaunussa haisee tupakka, tee ja ihmisen hiki. Edellisyön unet jäivät vähäisiksi, koska halvimman kansanvaunun yläpedit on suunniteltu varmaan joskus 40-luvulla, kun ihmiset olivat pienempiä ja notkeampia. Tämän päivän homo urbanus ei voi kylkeä kääntää tippumatta alas. Lisäksi viereiseltä yläpediltä joku gigolo on tuijottanut koko yön, ja tilanteen tarjoutuessa hipelöinyt yläpediltä puoli metriä ulos törröttäviä jalkojani.
Olemme matkalla Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin. Moskovasta pääsee sinne junalla yhdessä yössä – jos pääsee.
Juuri ja juuri ehdimme tointua yöstä ja vetää vaatteet niskaan kun juna jo pysähtyy. Rajaviranomaiset lompsivat tekemään passintarkistusta. Ojennan passini ja katson tarkastajaa, joka on jotenkin ruotsalaisen näköinen. (Myöhemmin meille selviää, että Vilnassa ihmiset ovat tyylikkäitä, kauniita ja ruskettuneita, kuin ruotsalaiset) Passivirkailija käskee istuutua. Katsoo pitkään passiani. Etsii sieltä jotain. Ei löydä. Kysyy: ”Missä Valko-Venäjän viisumisi, devushka?”
”Valko-Venäjän?! Mehän ollaan matkalla Vilnaan.” Saan sanotuksi. Tarkastaja katsoo minua, jalassa olevia reinojani ja kaikkia kamojamme, joita on paljon, ja sanoo: ”Kerätkää kamanne ja seuratkaa meitä.” Äänensävy on sellainen, että tässä nyt ei kannata alkaa selittämään mitään kielitaidottomuudesta ja ahdistuksesta vieraassa ympäristössä. Alapedillä istuskeleva ystävällinen herrasmies, joka auttoi edellisiltana kaikkien matkatavaroidemme nostelemisessa paikoilleen, puistelee päätään siihen sävyyn että ”voi tytöt, tytöt”. Laahustaessamme unisena koko heränneen junanvaunun läpi saamme niskaamme kaikkien paheksunnan. Hävettää ja jostain syystä päässä soi partisaanivalssi.
Viisumi on Venäjällä (ja näköjään Valko-sellaisella) välttämätön, jos mielii loikkia rajojen yli. Tiedetään. Mutta että vaikka ei olisi missään aikeissa astua jalallakaan kyseiseen maahan! Toisin sanoen, olemme syyllistyneet rikokseen yrittäessämme matkustaa rajan yli ilman viisumia.
Ulkona on pimeää ja märkää. On mahdotonta nähdä tihkusateen läpi, millaiseen maailmankolkkaan meidät on tiputettu. Jos joku sanoisi, että olemme Marsissa, uskoisin sen vastaanväittämättä. Tilanne on niin absurdi, että naurattaa. Meidän passit on ties missä ja meidät viedään raja-poliisiasemalle pieneen kuulusteluhuoneeseen. Hetken aikaa olo on kuin jossain huonossa elokuvassa.
”Miksi matkustatte ilman viisumia?”
”Me ei tajuttu, että Liettuaan mennessä tarvitsee Valko-Venäjän viisumia”, sönkötämme. Meitä uskotaan. Miksei uskottaisi. Olemme luultavasti todella säälittävä näky rähmäisine silminemme ja kaikkine tavaroinemme, joita on paljon, koska kaverini on matkalla lopullisesti takaisin Suomeen. Mutta se ei auta mitään. Valko-Venäjällä ollaan, ja pois sieltä ei lähdetä ilman viisumia.
Meille sanotaan, että asiaa käsitellään. Kuluu tunti-pari. Meitä kai tarkkaillaan aulassa olevasta massiivisesta monitorikompleksista, jonne valvontakamerat lähettävät suttuista kuvaa. Istumme pienessä huoneessa, syömme junalämpimiä eväitämme ja tutkailemme Euroopan karttaa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun saimme tämän loistavan idean lähteä reissuun. Ja todellakin! Eihän Liettualla ja Venäjällä ole yhteistä rajaa! Tuon havainnon olisi voinut tehdä joskus ala-asteella. Liettuaan pääsee Venäjältä vain Valko-Venäjän tai Latvian kautta, junalla ainoastaan Valko-Venäjän.
Ehkä kahdeksan aikoihin nuori reipas miliisi tulee selittämään tilannetta. Yltiöystävällisesti hän selvittää, että he voisivat antaa meille sakot. Mutta koska me olemme vain opiskelijatyttösiä, ja miliisit rehtejä nuoria miehiä, asian voi hoitaa niin, että he vain sanovat ”hyi, hyi tytöt, näin ei saa enää tehdä”, ja sillä hyvä. Allekirjoitamme lupauksemme ja idioottimaisen lausuntomme (”ei me tiedetty, että tää juna menee Valko-Venäjälle”) noin 16 eri kohtaan. Sen jälkeen pari poliisimiestä tulee huoneeseen ja aloittaa leppoisen jutustelun kysellen kaikkea mahdollista Suomesta. Meitä väsyttää, kahvihammasta kolottaa ja ärsyttää. Selviää, että he tuntevat Mika Myllylän. Emme vaivaudu kertomaan miehen laskusuhdanteisesta urasta.
Kun kello tulee niin paljon, että virastot aukeavat, suorastaan toverillisiksi käyneet miliisit tilaavat meille taksin viereiseen kylään, jossa meidän on määrä saada pikaviisumit että pääsemme jatkamaan matkaa Vilnaan. Leppoisa, Heikki Kinnusen näköinen taksimies vie meidät poliisiasemalle, jossa koppava vanhempi konstaapelinainen katsoo meitä nenänvarttaan pitkin ja selittää taksikuskille, paljonko meidän pitää pulittaa läheisessä pankissa viisumeista. (Ei siis lahjontaa!) Lisäksi täytyy ottaa kopiot kaikista tärkeistä lippu-lappuisista. Taksimies kuskaa meitä ympäri kyliä. Jutustellaan niitä näitä ja kysyn, paljonko viisumit tulevat maksamaan. Taksimies näyttää kahta konstaapelin antamaa lappua. Toisessa lukee ”70 000 ruplaa”, toisessa ”17 500 ruplaa.” Taksikuski selittää kuin lapselle, että ”sekä sinulta, että kaverilta”. Meinaan pyörtyä. Saan kysyttyä, paljonko tämä lysti siis tulee kaikkiaan maksamaan taksikyyteineen päivineen. Taksikuski raapii päätään ja lotkauttaa, että ”jos nostat sellaisen 300 000, niin se riittänee.” KOLMESATAATUHATTA! Kädet hikoaa, kun laskeskelen, riittääkö tilillä makaava opintotuki ja säästöt.
Luojan kiitos pian selviää, että Valko-Venäjän valuutta on kärsinyt ohuesti inflaatiosta, ja oikeasti tuo summa ei ole kuin vajaat 75 euroa. Rahaa jää vieläpä kahveihin, jotka ryystämme pikkukylän ainoassa ravintolassa, jonka nimi on ”Ravintola”. Jotenkin kaurismäkeläinen koko mesta. Kahvit tulevat maksamaan kymppitonnin. Miten näppärä pikku summa! Ei tarvitse vaivautua kaivelemaan kolikoita.
Koppava täti saa viisumimme valmiiksi sopivasti juuri ennen seuraavan junan lähtöä. Hän huutaa lähtiäisiksi toivovansa, ettemme enää kuuna päivänä ilmesty hänen reviirilleen.
Kun viimein puolen päivän maissa päästään junaan, miliisit vilkuttavat iloisesti meille asemalta. Ehdimme istua junassa noin 20 minuuttia, kun se pysähtyy: Liettuan raja-asema! Mikä show yhden parinkymmenen kilometrin vuoksi! Mutta periaatteet on periaatteita, näemmä. Että ei sitä noin vaan istuta junassa ja katsella Valko-Venäjän maisemia aamuhämärissä, ilman viisumia! Noilla kolmellasadalla tuhannella mekin taas varmaan piristimme pienen kyläpahasen taloutta. Loppumatka sujui kutakuinkin paperisodatta.
Tulipahan Valko-Venäjäkin nähtyä! Ja olihan meidän taksikuski niin hieno ihminen, että kannatti jo senkin takia tehdä pieni turnee kylässä nimeltä ”Астравец”.
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Votka, sätkä, jätkä!
”Venäläiset juovat, kun on aihetta iloon. Venäläiset juovat, kun on aihetta suruun. Ja jos kumpaakaan ei ole, molemmat saadaan juomalla esiin!” (sananlasku)
Viina on halpaa Venäjällä ja sitä saa kaikkialta. Vaikka maito on usein loppu lähikaupastamme, vodkaa siellä on aina. Nämä faktat yhdistettynä venäläisiin juomatapoihin aiheuttavat sen, että bussiin mahtuu aina jokunen katkokävelijä ja itsekseen hoilottelija.
Kävin tänään luentojen välissä yhdessä pystybaarissa syömässä voileivän. Edelläni jonossa olevat ruokatunnille tulleet työmiehet tilasivat vodkaryypyt ja sillileivät, niinkuin usein noissa paikoissa tehdään. Yksi ryyppy epäilemättä vielä piristää työpäivää, mutta työpäivän jälkeen mennään tempomaan toinen, ja ehkä vielä pari lisää. Eihän vodkaa edes pidetä viinana. Ainakin kysyttäessä melkein keneltä tahansa venäläiseltä mieheltä, vodka on puhtautensa vuoksi oikeastaan vain terveellistä. Perheenäideiltä kysyessä vastaus saattaa olla vähän toinen. Ei nimittäin ole ihan vain yksi tai kaksi venäläistä kotia, joista mies on loikannut viinamäelle tai astunut ajasta iäisyyteen vähän liian monen ryypyn jälkeen. Maaseudulla ryyppääminen on kuulemma vielä pahempaa kuin kaupungeissa, joissa kuitenkin työ pitää hörppyhuuletkin tolkullisessa kunnossa.
Venäläisten miesten keskimääräinen elinikä on hämmästyttävän alhainen, noin 58-vuotta. Sen takia täällä on aloitettu Putinin aloitteesta valtava kansanterveyden kohennusprojekti. Yhtenäinen Venäjä kai pelkää, että äänestäjät kuolevat sukupuuttoon. Esimerkiksi tupakoinnin rajoittamista koskeva laki on tulossa voimaan ensi vuoden alussa. Tähän asti tupakkapolitiikka on ollut sangen liberaalia. Tupakaksi voi pistää käytännössä ihan missä tahansa ja milloin tahansa. Tupakointi ja juominen myös aloitetaan ajoissa, eikä ihme, koska kioskista saa tupakka-askin varmaan halvemalla kuin tikkarin. Ja heti, kun pää yltää tiskille sitä kysymään. Philipmorrisit ovat sen vuoksi rynnänneet kilpaa Venäjän markkinoille raitistuvasta Euroopasta.
Mutta vodka. Se kuuluu niin olennaisesti lähes kaikkeen venäläiseen kanssakäyntiin, että ei varmaan ole asiaa, jolle ei voisi nostaa maljaa. Työpäivän päättymiselle nyt ainakin, ja miksei ruokatunnin kunniaksikin. Murheelle ja ilolle, yhtä suurella kunnioituksella. Kaljaa ei edes lasketa alkoholijuomaksi täällä, niin loivaa se on. Aamulla bussipysäkillä bussia odottelevat miehet saattavat hörppiä päivän ensimmäistä Baltikaa. Viimeistään töistä tullessa viiden ruuhkassa joka toisella vastaantulevalla miehellä on kädessä pullo lageria. Puistossa kuljailee tulee nuoria äitejä, jotka työntävät toisella kädellä rattaita, hörppien toisella kädellä kaljapullosta. Suomessa moisesta saisi varmaan lastensuojeluviranomaiset peräänsä.
Jos syitä viinan kulutukseen lähdetään hakemaan, niin riittäähän täällä iloja ja murheita, joihin juoda.
Yksi meidän laitoksella opiskellut poika sai pari viikkoa sitten potkut yliopistolta, koska ei läpäissyt pakollista matikan koetta. (Mitähän Suomessa pitäisi tehdä potkut saadakseen? Kopioida gradunsa wikipediasta?) Tämä poika opiskeli sosiologiaa. Opiskelijoiden täytyy ensimmäiset kolme vuotta opiskella suurinpiirtein kaikkia aineita, valinnaisuutta ei ole. Riippumatta siitä, opiskeleeko yhteiskuntapolitiikkaa vai muinaishistoriaa, täytyy jokaisen läpäistä pakolliset matematiikan kurssit. Poika ei onnistunut – ja sai kenkää. Se ei ole hyvä juttu parikymppiselle miehelle. Pelätty Venäjän armeija nimittäin kutsuu riveihinsä välittömästi kaikki tyhjäntoimittajat. Ilmoituksia on joka puolella. Slogan kuuluu: ”Venäjällä ei ole muita liittolaisia kuin oma armeijansa.”
Tietääkseni on olemassa kolme tapaa, joilla nuoret miehet voivat välttää armeijan. Ensimmäinen on hakeutua suoraan koulusta yliopistoon ja hankkia hyvä, arvostettu ammatti. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että pitää itsensä kiireisenä uransa kanssa yliopiston jälkeenkin.
Toinen keino on tekeytyä hulluksi. Poikalapsen saaneet venäläisäidit käyttävät kuulemma vauvojaan kaikenlaisten tohtorien pakeilla pienestä pitäen hankkiakseen lapsilleen hullun paperit. Näin äidit pääsevät siitä pelosta, että poika kannettaisiin joskus arkussa kotiin armeijasta.
Kolmas tapa on maksaa itsensä vapaaksi. Mikäpä ei rahalla onnistuisi läpeensä korruptoituneessa maassa! Se on kallista, joten siihen on varaa vain rikkaammilla. Käytännössä armeijan voivat siis välttää huippufiksut ja huippurikkaat. Muut tarvitsevat jo enemmän luovuutta luistamisessa. Aseistakieltäytyjät laitetaan linnaan.
Tälle yliopistosta potkitulle pojalle kävi siis kutsu. Hänellä ei ole opiskelupaikkaa, ei rahaa, eikä diagnoosia. Hän päätti hankkia viimeisimmän, sillä muihin ei ollut aikaa. Häntä onnisti, sillä kuulin juuri, että poika oli onnistunut vakuuttamaan lääkärit hulluudestaan. Ensi lukuvuonna hän voi hakea uudestaan yliopistoon, mutta ilmaiseksi hän ei opiskele enää koskaan. Rahat opintoja varten on kaavittava jostain kokoon. Venäjällä ilmaiseksi opiskelevat vain hyvät oppilaat. Ollakseen keskinkertainen on oltava rikas.
Jonkinlainen Helvetin esikartano armeija tosiaan taitaa olla, sillä en ole kuullut vielä kenestäkään, joka sinne oikeasti haluaisi mennä. Luettuani Politkovskajan kirjoituksia sotilaskoulutuksesta, en enää ihmettele, että tuo rohkea nainen haluttiin vaientaa. Jos jollain maalla on puoliksikaan niin epämiellyttäviä totuuksia kontollaan, ei siitä varmasti haluta huudella koko maailmalle.
Ja tämän kun FSB:n mies laittaa Googlen käännösohjelmaan, on kohta ovellani noutaja. Joten muihin aiheisiin.
Babushkalla on muutamia huvittavia venäläisiä tapoja. Aamuisin se lorottaa aamukahvin joukkoon reilun satsin sitruunamehutiivistettä. Sitruunalla maustettu tee on Venäjällä yleisin juoma, sitä kitataan kuin Suomessa kahvia. Kahvi on vain uuden sukupolven villitys, ja mummon mielestä se ei maistu miltään ilman ronskia sitruunatujausta. Nam!
Babushka tietysti säilöö myös ihan kaiken, ja elää muutenkin lähes omavaraistaloudessa. Syksymmällä se saattoi kadota päiväkausiksi pitkille sieniretkille ulos kaupungista ja saapui aina takaisin kotiin valtavan rouskusaaliin kanssa. Sitten alkoi sienishow: kaasuhellan kaikki neljä liettä huutamaan pariksi tunniksi, ryöppäystä, pilkkomista, muhentamista ja säilömistä. Siitä asti jääkaappi on ollut ääriään myöten täynnä tattia. Lisäksi keittiö pursuaa mummon omalla kasvimaalla kasvatettuja kesäkurpitsoja, perunoita ja tutuilta saatuja känttyisiä omenia. Babushkan ruoanlaitto alkaa aina samalla kaavalla: pakkasesta otetaan suuri kokkare lihaa sulamaan. Se on kaiken lähtökohta. Sen takia se kai on kauhistunut meidän vegetarismista. Se tarjoaa aina tilaisuuden tullen omia pöperöitään, varmaan siinä pelossa, että kuukahdamme raudan puutteesta hetkenä minä hyvänsä rappukäytävään tai luennolle.
Lisäksi babushka on häikäilemätön venäläisessä kollektiivisuusajattelussaan. Yksityisyys on sille vieras sana jostain lännestä. Mikään ei jää huomaamatta. Aamulla se kertoi lukeneensa kaikki meidän venäjäntunneille kääntämämme tekstit läpi, mielenkiintoisia olivat kuulemma. Niiden lukeminen on edellyttänyt pöytälaatikkojemme penkomista ja kaikkien papereiden läpikäymistä. Mummo tietää millintarkasti myös kenkäpariemme määrän, jokaisen omistamamme vaatekappaleen, ja huomaa takuulla jokaisen uuden huoneeseen ilmestyneen esineen. Tuskin kukaan on koskaan tiennyt minusta yhtä yksityiskohtaisia asioita kuin mummo. Se tietää myös montako porkkanaa, suolakurkkua ja jougurttipurkkia minulla on milloinkin jääkaapissa. Kerran asunnossamme aiheutui pieni myrsky, kun jääkaappiin oli ilmestynyt multainen porkkana, jonka omistaja ei ollut tiedossa. Omistajaa etsittiin kissojen ja koirien kera. Viimein hermostuin vouhotukseen ja lupasin heittää porkkanan harakoille. Se ei tietenkään käynyt, koska hyvää ruokaa ei heitetä roskiin. Mummo rauhottui kun lupasin syödä sen pois kuljeksimasta.
Ruoasta puheenollen: venäläisissä peruskapoissa (продукти) on kryptinen käyttäytymiskoodi. Esimerkiksi naapuritalomme kivijalassa on tavallinen магазин, jossa myydään kaikkia peruselintarvikkeita: makkaroita, juustoja, kaljaa, vodkaa ja vaaleanpunaista vessapaperia. Pienessä, parinkymmenen neliön kaupassa on tavallisesti noin viisi myyjää ja tarkka etiketti. Ensin silmäshoppaillaan. Katsotaan tiskeistä mitä tarvitaan ja painetaan tuotteiden nimet ja hinnat huolella mieleen. Sitten mennään latelemaan ulkomuistista ostoslista erilliseen koppiin, jossa myyjä rahastaa tilatuista tavaroista. Sitten rahastaja ojentaa kuitin, jonka kanssa mennään tiskin takana seisovien rouvien luokse, jotka nostelevat hyllyistä tarvittavat tavarat. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Tai sitten minulla on vaan kalan muisti. Tuntuu joskus ylivoimaiselta painaa mieleen vaikkapa viiden eri asian nimi ja hinta ja saada ne vielä ulos mielestä ymmärrettävässä muodossa. Venäläinen kauppa onkin työllistämisen riemuvoitto ja huonohermoisen painajainen. Siinä missä tuon kokoisessa kaupassa olisi Suomessa töissä yksi myyjä, Venäjällä sitä hoitaa myyjien sinihuivinen armada. Ja siinä missä ostoksista selviäisi Suomessa kolmessa minuutissa, täällä siihen menee viisitoista.
Toinen hengästyttävä paikka byrokraattisuudessaan on kirjasto. Se on niin hengästyttävä, että siitä kertominen jääkööt toiseen kertaan. Minun pitäisi kai virastokammoisena olla onnellinen, etten ole vielä joutunut vierailemaan esimerkiksi venäläisten Kelassa.
Viina on halpaa Venäjällä ja sitä saa kaikkialta. Vaikka maito on usein loppu lähikaupastamme, vodkaa siellä on aina. Nämä faktat yhdistettynä venäläisiin juomatapoihin aiheuttavat sen, että bussiin mahtuu aina jokunen katkokävelijä ja itsekseen hoilottelija.
Kävin tänään luentojen välissä yhdessä pystybaarissa syömässä voileivän. Edelläni jonossa olevat ruokatunnille tulleet työmiehet tilasivat vodkaryypyt ja sillileivät, niinkuin usein noissa paikoissa tehdään. Yksi ryyppy epäilemättä vielä piristää työpäivää, mutta työpäivän jälkeen mennään tempomaan toinen, ja ehkä vielä pari lisää. Eihän vodkaa edes pidetä viinana. Ainakin kysyttäessä melkein keneltä tahansa venäläiseltä mieheltä, vodka on puhtautensa vuoksi oikeastaan vain terveellistä. Perheenäideiltä kysyessä vastaus saattaa olla vähän toinen. Ei nimittäin ole ihan vain yksi tai kaksi venäläistä kotia, joista mies on loikannut viinamäelle tai astunut ajasta iäisyyteen vähän liian monen ryypyn jälkeen. Maaseudulla ryyppääminen on kuulemma vielä pahempaa kuin kaupungeissa, joissa kuitenkin työ pitää hörppyhuuletkin tolkullisessa kunnossa.
Venäläisten miesten keskimääräinen elinikä on hämmästyttävän alhainen, noin 58-vuotta. Sen takia täällä on aloitettu Putinin aloitteesta valtava kansanterveyden kohennusprojekti. Yhtenäinen Venäjä kai pelkää, että äänestäjät kuolevat sukupuuttoon. Esimerkiksi tupakoinnin rajoittamista koskeva laki on tulossa voimaan ensi vuoden alussa. Tähän asti tupakkapolitiikka on ollut sangen liberaalia. Tupakaksi voi pistää käytännössä ihan missä tahansa ja milloin tahansa. Tupakointi ja juominen myös aloitetaan ajoissa, eikä ihme, koska kioskista saa tupakka-askin varmaan halvemalla kuin tikkarin. Ja heti, kun pää yltää tiskille sitä kysymään. Philipmorrisit ovat sen vuoksi rynnänneet kilpaa Venäjän markkinoille raitistuvasta Euroopasta.
Mutta vodka. Se kuuluu niin olennaisesti lähes kaikkeen venäläiseen kanssakäyntiin, että ei varmaan ole asiaa, jolle ei voisi nostaa maljaa. Työpäivän päättymiselle nyt ainakin, ja miksei ruokatunnin kunniaksikin. Murheelle ja ilolle, yhtä suurella kunnioituksella. Kaljaa ei edes lasketa alkoholijuomaksi täällä, niin loivaa se on. Aamulla bussipysäkillä bussia odottelevat miehet saattavat hörppiä päivän ensimmäistä Baltikaa. Viimeistään töistä tullessa viiden ruuhkassa joka toisella vastaantulevalla miehellä on kädessä pullo lageria. Puistossa kuljailee tulee nuoria äitejä, jotka työntävät toisella kädellä rattaita, hörppien toisella kädellä kaljapullosta. Suomessa moisesta saisi varmaan lastensuojeluviranomaiset peräänsä.
Jos syitä viinan kulutukseen lähdetään hakemaan, niin riittäähän täällä iloja ja murheita, joihin juoda.
Yksi meidän laitoksella opiskellut poika sai pari viikkoa sitten potkut yliopistolta, koska ei läpäissyt pakollista matikan koetta. (Mitähän Suomessa pitäisi tehdä potkut saadakseen? Kopioida gradunsa wikipediasta?) Tämä poika opiskeli sosiologiaa. Opiskelijoiden täytyy ensimmäiset kolme vuotta opiskella suurinpiirtein kaikkia aineita, valinnaisuutta ei ole. Riippumatta siitä, opiskeleeko yhteiskuntapolitiikkaa vai muinaishistoriaa, täytyy jokaisen läpäistä pakolliset matematiikan kurssit. Poika ei onnistunut – ja sai kenkää. Se ei ole hyvä juttu parikymppiselle miehelle. Pelätty Venäjän armeija nimittäin kutsuu riveihinsä välittömästi kaikki tyhjäntoimittajat. Ilmoituksia on joka puolella. Slogan kuuluu: ”Venäjällä ei ole muita liittolaisia kuin oma armeijansa.”
Tietääkseni on olemassa kolme tapaa, joilla nuoret miehet voivat välttää armeijan. Ensimmäinen on hakeutua suoraan koulusta yliopistoon ja hankkia hyvä, arvostettu ammatti. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että pitää itsensä kiireisenä uransa kanssa yliopiston jälkeenkin.
Toinen keino on tekeytyä hulluksi. Poikalapsen saaneet venäläisäidit käyttävät kuulemma vauvojaan kaikenlaisten tohtorien pakeilla pienestä pitäen hankkiakseen lapsilleen hullun paperit. Näin äidit pääsevät siitä pelosta, että poika kannettaisiin joskus arkussa kotiin armeijasta.
Kolmas tapa on maksaa itsensä vapaaksi. Mikäpä ei rahalla onnistuisi läpeensä korruptoituneessa maassa! Se on kallista, joten siihen on varaa vain rikkaammilla. Käytännössä armeijan voivat siis välttää huippufiksut ja huippurikkaat. Muut tarvitsevat jo enemmän luovuutta luistamisessa. Aseistakieltäytyjät laitetaan linnaan.
Tälle yliopistosta potkitulle pojalle kävi siis kutsu. Hänellä ei ole opiskelupaikkaa, ei rahaa, eikä diagnoosia. Hän päätti hankkia viimeisimmän, sillä muihin ei ollut aikaa. Häntä onnisti, sillä kuulin juuri, että poika oli onnistunut vakuuttamaan lääkärit hulluudestaan. Ensi lukuvuonna hän voi hakea uudestaan yliopistoon, mutta ilmaiseksi hän ei opiskele enää koskaan. Rahat opintoja varten on kaavittava jostain kokoon. Venäjällä ilmaiseksi opiskelevat vain hyvät oppilaat. Ollakseen keskinkertainen on oltava rikas.
Jonkinlainen Helvetin esikartano armeija tosiaan taitaa olla, sillä en ole kuullut vielä kenestäkään, joka sinne oikeasti haluaisi mennä. Luettuani Politkovskajan kirjoituksia sotilaskoulutuksesta, en enää ihmettele, että tuo rohkea nainen haluttiin vaientaa. Jos jollain maalla on puoliksikaan niin epämiellyttäviä totuuksia kontollaan, ei siitä varmasti haluta huudella koko maailmalle.
Ja tämän kun FSB:n mies laittaa Googlen käännösohjelmaan, on kohta ovellani noutaja. Joten muihin aiheisiin.
Babushkalla on muutamia huvittavia venäläisiä tapoja. Aamuisin se lorottaa aamukahvin joukkoon reilun satsin sitruunamehutiivistettä. Sitruunalla maustettu tee on Venäjällä yleisin juoma, sitä kitataan kuin Suomessa kahvia. Kahvi on vain uuden sukupolven villitys, ja mummon mielestä se ei maistu miltään ilman ronskia sitruunatujausta. Nam!
Babushka tietysti säilöö myös ihan kaiken, ja elää muutenkin lähes omavaraistaloudessa. Syksymmällä se saattoi kadota päiväkausiksi pitkille sieniretkille ulos kaupungista ja saapui aina takaisin kotiin valtavan rouskusaaliin kanssa. Sitten alkoi sienishow: kaasuhellan kaikki neljä liettä huutamaan pariksi tunniksi, ryöppäystä, pilkkomista, muhentamista ja säilömistä. Siitä asti jääkaappi on ollut ääriään myöten täynnä tattia. Lisäksi keittiö pursuaa mummon omalla kasvimaalla kasvatettuja kesäkurpitsoja, perunoita ja tutuilta saatuja känttyisiä omenia. Babushkan ruoanlaitto alkaa aina samalla kaavalla: pakkasesta otetaan suuri kokkare lihaa sulamaan. Se on kaiken lähtökohta. Sen takia se kai on kauhistunut meidän vegetarismista. Se tarjoaa aina tilaisuuden tullen omia pöperöitään, varmaan siinä pelossa, että kuukahdamme raudan puutteesta hetkenä minä hyvänsä rappukäytävään tai luennolle.
Lisäksi babushka on häikäilemätön venäläisessä kollektiivisuusajattelussaan. Yksityisyys on sille vieras sana jostain lännestä. Mikään ei jää huomaamatta. Aamulla se kertoi lukeneensa kaikki meidän venäjäntunneille kääntämämme tekstit läpi, mielenkiintoisia olivat kuulemma. Niiden lukeminen on edellyttänyt pöytälaatikkojemme penkomista ja kaikkien papereiden läpikäymistä. Mummo tietää millintarkasti myös kenkäpariemme määrän, jokaisen omistamamme vaatekappaleen, ja huomaa takuulla jokaisen uuden huoneeseen ilmestyneen esineen. Tuskin kukaan on koskaan tiennyt minusta yhtä yksityiskohtaisia asioita kuin mummo. Se tietää myös montako porkkanaa, suolakurkkua ja jougurttipurkkia minulla on milloinkin jääkaapissa. Kerran asunnossamme aiheutui pieni myrsky, kun jääkaappiin oli ilmestynyt multainen porkkana, jonka omistaja ei ollut tiedossa. Omistajaa etsittiin kissojen ja koirien kera. Viimein hermostuin vouhotukseen ja lupasin heittää porkkanan harakoille. Se ei tietenkään käynyt, koska hyvää ruokaa ei heitetä roskiin. Mummo rauhottui kun lupasin syödä sen pois kuljeksimasta.
Ruoasta puheenollen: venäläisissä peruskapoissa (продукти) on kryptinen käyttäytymiskoodi. Esimerkiksi naapuritalomme kivijalassa on tavallinen магазин, jossa myydään kaikkia peruselintarvikkeita: makkaroita, juustoja, kaljaa, vodkaa ja vaaleanpunaista vessapaperia. Pienessä, parinkymmenen neliön kaupassa on tavallisesti noin viisi myyjää ja tarkka etiketti. Ensin silmäshoppaillaan. Katsotaan tiskeistä mitä tarvitaan ja painetaan tuotteiden nimet ja hinnat huolella mieleen. Sitten mennään latelemaan ulkomuistista ostoslista erilliseen koppiin, jossa myyjä rahastaa tilatuista tavaroista. Sitten rahastaja ojentaa kuitin, jonka kanssa mennään tiskin takana seisovien rouvien luokse, jotka nostelevat hyllyistä tarvittavat tavarat. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Tai sitten minulla on vaan kalan muisti. Tuntuu joskus ylivoimaiselta painaa mieleen vaikkapa viiden eri asian nimi ja hinta ja saada ne vielä ulos mielestä ymmärrettävässä muodossa. Venäläinen kauppa onkin työllistämisen riemuvoitto ja huonohermoisen painajainen. Siinä missä tuon kokoisessa kaupassa olisi Suomessa töissä yksi myyjä, Venäjällä sitä hoitaa myyjien sinihuivinen armada. Ja siinä missä ostoksista selviäisi Suomessa kolmessa minuutissa, täällä siihen menee viisitoista.
Toinen hengästyttävä paikka byrokraattisuudessaan on kirjasto. Se on niin hengästyttävä, että siitä kertominen jääkööt toiseen kertaan. Minun pitäisi kai virastokammoisena olla onnellinen, etten ole vielä joutunut vierailemaan esimerkiksi venäläisten Kelassa.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Naisten kesken banjassa ja bussissa
Sunnuntai-aamu Jaroslavlissa. Pakokaasu haisee. Korttelin roskalaatikossa kolistelee keski-ikäinen pipopäinen ukkeli. Kaivelee sieltä yhtä sun toista muiden hylkäämää. Puistossa vastaan hoippelehtii kaksi humalaista kaverusta kaljapullot kädessään. Tien viereen on kyykähtänyt väsähtänyt johdinauto, jonka kuski istuu pihalla tupakalla. Joutomaalle kyhätyillä markkinoilla hedelmä-kioskien markiiseja rullaillaan ylös ja vakiomummot toppatakeissaan ja karvalakeissaan ovat jo punaposkisina paikoillaan myymässä nuupahtaneita porkkanoita, säilöttyjä kurkkuja ja villasukkia. Kotimatkalla vastaan tulee viheltelevä jalaton mies.
Jos on marraskuussa Suomessakin ankeaa, niin se ankeus nousee kyllä kolmanteen potenssiin Venäjällä, jossa köyhyys ja kurjuus hyppää silmille vähän paremmassakin lähiössä. En edes asu missään syrjäseudulla, vaan tavallista ehkä rikkaamman kaupungin tavallisessa lähiössä. Näin miljoonat venäläiset asuvat Hrustsevskoissaan. Mekin asumme Hrustsevkassa. Se on venäläinen perusasumus: Hrustsovin aikana tiilistä rakennettu kerrostalorumilus, jonka on suunniteltu kestävän noin 20 vuotta. Ja öh, ukkohan on kuollutkin jo 40 vuotta sitten. Joten talojen putket ja yleiskunto alkaa olla tikittävä aikapommi: tarvitaan jo vähän muutakin kuin pientä pintaremonttia. Sisältä venäläiset asunnot ovat kyllä yleensä viihtyisiä ja kauniita.Venäjällä arvostetaan estetiikkaa vähintään yhtä korkealle kuin Suomessa käytännöllisyyttä.
Perjantaina oli banja-päivä. Yleinen banja on kenties yksi hienoimmista asioista, joita on säilynyt Neuvostoliiton ajoilta. Siellä niin muhkuraiset seitsemänkymppiset kuin hoikat kaksikymppiset höpöttävät halki mielen päällä olevat asiat samalla kun kiukaat laulavat. Mummot ja perheenäidit pesevät toistensa selkiä ja ottavat kuumia löylyjä ja kylmiä suihkuja. Samalla haukutaan juopot miehet. Siitä voisi tehdä Naisten vuoro-dokumentin.
Saunahuoneesta pitää huolta ontuva mutrusuinen 100-vuotias mummo, jolla on epäonnistunut kirkkaanoranssi permanentti. Se tarjoilee teetä, vuokraa tapotskeja (tossuja) ja pitää lukua asiakkaista. Pukuhuoneessa voi punnita itsensä vallankumousta edeltäneeltä ajalta peräisin olevalla puntarilla ja antaa hierovan tuolin möyhentää hartiat uuteen kuosiin. Pesuhuoneessa ehdoton hitti ovat käytetyt kahvinpurut, jotka edistävät pintaverenkiertoa. (Halpaa ja terveellistä, kahvimerkillä ei väliä!) Saunassa on kuuma ja siellä kuuluu rupatella. Tuppisuita katsotaan kieroon. Lauteille ei voi astua paljain jaloin, jalkapohja palaa. Saunan ulkopuolella on viljasiilon näköinen säiliö täynnä kylmää vettä. Narusta vetämällä sitä saa kuution niskaansa ja ah, mikä raikas uudelleensyntyminen!
Venäläinen nainen on arvokas olento. Kaunis, ylpeä ja vakava. Kumppareissa ja reppu selässä bussiin tunkiessa tajuaa, miten kaukana onkaan siitä, mikä Venäjällä tarkoittaa kauniimpaa sukupuolta. Venäläinen nainen ei koskaan lähtisi omaa rappukäytävää pidemmälle kumppareissa tai ilman meikkiä ja kampausta. Tämä on tietysti kärjistys, mutta ymmärtänette, ettei kovin kaukana todellisuudesta. Mysteeri on vielä se, mitä tapahtuu huippumallia muistuttavan pitkän ja hoikelon 20-vuotiaan ja mouhevan, yhtä pitkän kuin leveän 60-vuotiaan välillä. Luultavasti se aika ainakin sisältää paljon venäläisen ruokavalion noudattamista ja pienellä palkalla kituuttamista.
Naista kuitenkin arvostetaan korkealle – ainakin niin kauan kun hän on kaunis ja nuori. Ovet avataan, matkalaukut kannetaan ja kohteliaisuuksia huudellaan perään. Viime viikolla ruuhkabussissa oli jälleen kerran täyttä ja sadan hikoilevan ihmisen haju ei nenää varsinaisesti hivellyt. Lipuntarkastajan sattui olemaan paksu ja pätäkkä nainen. Tällaisissa tilanteissa lipunmyyjälle ja matkustajille usein tulee sanaharkkaa, koska kaikki bussiin tunkeneet ovat väsyneitä, kyllästyneitä, venäläisiä ja hieltä haisevia. Viimeinen asia, jonka ihmiset jaksaisivat tehdä, olisi kaivaa taskuistaan kokoon tuo lippuun tarvittava 12 ruplaa. Niinpä syntyi pieni kiistely erään arvokkaan vanhan naisen ja konduktööritädin välillä. Turkishattuinen matkustajanainen huomautti, että lipunmyyjä haiskahti haaskalle. Tähän lipunmyyjä kommentoi kovalla äänellä, että onhan hänkin sentään nainen, jotain arvostusta, kiitos! Tähän matkustaja kiivastuneena vastasi, että ”sinä et ole mikään nainen, sinä olet konduktööri!”. Ehkä naiset kuitenkin kohtelevat toisiaan kaikkein julmimmin.
Tapasin kerran Moskovassa kaksi nuorta naista, jotka olivat lähdössä ulos juhlimaan. Hienoissa vetimissä ja tukka suikeana, tietysti. He selittivät, että venäläisten naisten pukeutumiseen ja kaunistautumiseen on täysin rationaalinen ja historiallinen syy. Koska Venäjällä on jo pitkään ollut huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä (miehethän kuolevat täällä kohtuuttoman nuorina), kilpailu on kovaa. Jos ei jaksa kähertää päivittäin kutreja ja pitää linjoistaan huolta, on turha haaveilla myöskään pääsevänsä naimisiin. Ja Venäjällähän nimenomaan päästään (ja halutaan!) naimisiin. Se on paitsi normi, myös turva. Ellei nainen satu pääsemään yhteiskunnassa korkealle, on itsensä elättäminen todella työlästä ilman miehen palkkaa.
Bussien lipunmyyjiksi haetaan muuten ilmoituksilla töihin ensisijaisesti eläkeläisiä, koska palkka on niin pieni. Venäjällä lähes kaikki eläkeläiset tekevät työtä, sillä valtion eläke on mitätön. Jos tässä yhteiskunnassa suurimmista vääryyksistä puhutaan, yksi on kyllä ehdottamasti vanhusten kohtelu! Ja nimenomaan niiden vanhusten, jotka aktiivielämänsä käyttivät suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa rakentaen, solidaarisuuden ja tasa-arvon ylevät aatteet mielessä kirkkaina lepattaen. Solidaarisuus lorisi yhdessä aatteen kanssa viemäristä alas jo 90-luvun alussa. Nyt nuo ikänsä töitä painaneet eivät eläkkeellään pysty maksamaan edes valoja jääkaappiin. Eläkeläisiä näkeekin mitä erikoisempien rahankeruumenetelmien parissa. Joku kantaa olkapäillään supermarketin suurta mainostaulua ja huutaa tarjoushintoja uusrikkaille perheenäideille. Joku lakaisee liikenteenjakajaa. Monet myyvät kadunkulmassa marjoja, sieniä, perunaa, kaalia. Joku on ostanut eläkkellään vaa-an, ja punnitsee maksusta ohikulkijoita. Joku on opetellut soittamaan melodikalla yksinkertaisen sävelmän ja soittaa sitä sormet kohmeessa marraskuisen Moskovan kadulla. Keinot on monet, sanoi mummo kun eläkettä kokoon kasasi.
Venäläiset nuoret aina kyselevät, miksi IHMEESSÄ olen halunnut Venäjälle opiskelemaan. Kuka nyt tänne hinkuisi, kun kaikki venäläiset opiskelijat itse haluavat pois. Kauas. Mielellään Amerikkaan. Ymmärrän sen hyvin. Yksi kaverini yliopistolta juuri selitti, että menee viikonlopuksi töihin kahvilaan. Iloitsi palkankorotuksesta, jonka jälkeen käteen jää tunnilta 35 ruplaa. Se ei ole edes euroa! Samaan aikaan hörpimme 100 ruplan kahvejamme yhdessä tavallisessa kuppilassa keskustassa. Sillä kertaa minä maksoin.
Että se siitä naisten arvostuksesta.
Jos on marraskuussa Suomessakin ankeaa, niin se ankeus nousee kyllä kolmanteen potenssiin Venäjällä, jossa köyhyys ja kurjuus hyppää silmille vähän paremmassakin lähiössä. En edes asu missään syrjäseudulla, vaan tavallista ehkä rikkaamman kaupungin tavallisessa lähiössä. Näin miljoonat venäläiset asuvat Hrustsevskoissaan. Mekin asumme Hrustsevkassa. Se on venäläinen perusasumus: Hrustsovin aikana tiilistä rakennettu kerrostalorumilus, jonka on suunniteltu kestävän noin 20 vuotta. Ja öh, ukkohan on kuollutkin jo 40 vuotta sitten. Joten talojen putket ja yleiskunto alkaa olla tikittävä aikapommi: tarvitaan jo vähän muutakin kuin pientä pintaremonttia. Sisältä venäläiset asunnot ovat kyllä yleensä viihtyisiä ja kauniita.Venäjällä arvostetaan estetiikkaa vähintään yhtä korkealle kuin Suomessa käytännöllisyyttä.
Perjantaina oli banja-päivä. Yleinen banja on kenties yksi hienoimmista asioista, joita on säilynyt Neuvostoliiton ajoilta. Siellä niin muhkuraiset seitsemänkymppiset kuin hoikat kaksikymppiset höpöttävät halki mielen päällä olevat asiat samalla kun kiukaat laulavat. Mummot ja perheenäidit pesevät toistensa selkiä ja ottavat kuumia löylyjä ja kylmiä suihkuja. Samalla haukutaan juopot miehet. Siitä voisi tehdä Naisten vuoro-dokumentin.
Saunahuoneesta pitää huolta ontuva mutrusuinen 100-vuotias mummo, jolla on epäonnistunut kirkkaanoranssi permanentti. Se tarjoilee teetä, vuokraa tapotskeja (tossuja) ja pitää lukua asiakkaista. Pukuhuoneessa voi punnita itsensä vallankumousta edeltäneeltä ajalta peräisin olevalla puntarilla ja antaa hierovan tuolin möyhentää hartiat uuteen kuosiin. Pesuhuoneessa ehdoton hitti ovat käytetyt kahvinpurut, jotka edistävät pintaverenkiertoa. (Halpaa ja terveellistä, kahvimerkillä ei väliä!) Saunassa on kuuma ja siellä kuuluu rupatella. Tuppisuita katsotaan kieroon. Lauteille ei voi astua paljain jaloin, jalkapohja palaa. Saunan ulkopuolella on viljasiilon näköinen säiliö täynnä kylmää vettä. Narusta vetämällä sitä saa kuution niskaansa ja ah, mikä raikas uudelleensyntyminen!
Venäläinen nainen on arvokas olento. Kaunis, ylpeä ja vakava. Kumppareissa ja reppu selässä bussiin tunkiessa tajuaa, miten kaukana onkaan siitä, mikä Venäjällä tarkoittaa kauniimpaa sukupuolta. Venäläinen nainen ei koskaan lähtisi omaa rappukäytävää pidemmälle kumppareissa tai ilman meikkiä ja kampausta. Tämä on tietysti kärjistys, mutta ymmärtänette, ettei kovin kaukana todellisuudesta. Mysteeri on vielä se, mitä tapahtuu huippumallia muistuttavan pitkän ja hoikelon 20-vuotiaan ja mouhevan, yhtä pitkän kuin leveän 60-vuotiaan välillä. Luultavasti se aika ainakin sisältää paljon venäläisen ruokavalion noudattamista ja pienellä palkalla kituuttamista.
Naista kuitenkin arvostetaan korkealle – ainakin niin kauan kun hän on kaunis ja nuori. Ovet avataan, matkalaukut kannetaan ja kohteliaisuuksia huudellaan perään. Viime viikolla ruuhkabussissa oli jälleen kerran täyttä ja sadan hikoilevan ihmisen haju ei nenää varsinaisesti hivellyt. Lipuntarkastajan sattui olemaan paksu ja pätäkkä nainen. Tällaisissa tilanteissa lipunmyyjälle ja matkustajille usein tulee sanaharkkaa, koska kaikki bussiin tunkeneet ovat väsyneitä, kyllästyneitä, venäläisiä ja hieltä haisevia. Viimeinen asia, jonka ihmiset jaksaisivat tehdä, olisi kaivaa taskuistaan kokoon tuo lippuun tarvittava 12 ruplaa. Niinpä syntyi pieni kiistely erään arvokkaan vanhan naisen ja konduktööritädin välillä. Turkishattuinen matkustajanainen huomautti, että lipunmyyjä haiskahti haaskalle. Tähän lipunmyyjä kommentoi kovalla äänellä, että onhan hänkin sentään nainen, jotain arvostusta, kiitos! Tähän matkustaja kiivastuneena vastasi, että ”sinä et ole mikään nainen, sinä olet konduktööri!”. Ehkä naiset kuitenkin kohtelevat toisiaan kaikkein julmimmin.
Tapasin kerran Moskovassa kaksi nuorta naista, jotka olivat lähdössä ulos juhlimaan. Hienoissa vetimissä ja tukka suikeana, tietysti. He selittivät, että venäläisten naisten pukeutumiseen ja kaunistautumiseen on täysin rationaalinen ja historiallinen syy. Koska Venäjällä on jo pitkään ollut huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä (miehethän kuolevat täällä kohtuuttoman nuorina), kilpailu on kovaa. Jos ei jaksa kähertää päivittäin kutreja ja pitää linjoistaan huolta, on turha haaveilla myöskään pääsevänsä naimisiin. Ja Venäjällähän nimenomaan päästään (ja halutaan!) naimisiin. Se on paitsi normi, myös turva. Ellei nainen satu pääsemään yhteiskunnassa korkealle, on itsensä elättäminen todella työlästä ilman miehen palkkaa.
Bussien lipunmyyjiksi haetaan muuten ilmoituksilla töihin ensisijaisesti eläkeläisiä, koska palkka on niin pieni. Venäjällä lähes kaikki eläkeläiset tekevät työtä, sillä valtion eläke on mitätön. Jos tässä yhteiskunnassa suurimmista vääryyksistä puhutaan, yksi on kyllä ehdottamasti vanhusten kohtelu! Ja nimenomaan niiden vanhusten, jotka aktiivielämänsä käyttivät suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa rakentaen, solidaarisuuden ja tasa-arvon ylevät aatteet mielessä kirkkaina lepattaen. Solidaarisuus lorisi yhdessä aatteen kanssa viemäristä alas jo 90-luvun alussa. Nyt nuo ikänsä töitä painaneet eivät eläkkeellään pysty maksamaan edes valoja jääkaappiin. Eläkeläisiä näkeekin mitä erikoisempien rahankeruumenetelmien parissa. Joku kantaa olkapäillään supermarketin suurta mainostaulua ja huutaa tarjoushintoja uusrikkaille perheenäideille. Joku lakaisee liikenteenjakajaa. Monet myyvät kadunkulmassa marjoja, sieniä, perunaa, kaalia. Joku on ostanut eläkkellään vaa-an, ja punnitsee maksusta ohikulkijoita. Joku on opetellut soittamaan melodikalla yksinkertaisen sävelmän ja soittaa sitä sormet kohmeessa marraskuisen Moskovan kadulla. Keinot on monet, sanoi mummo kun eläkettä kokoon kasasi.
Venäläiset nuoret aina kyselevät, miksi IHMEESSÄ olen halunnut Venäjälle opiskelemaan. Kuka nyt tänne hinkuisi, kun kaikki venäläiset opiskelijat itse haluavat pois. Kauas. Mielellään Amerikkaan. Ymmärrän sen hyvin. Yksi kaverini yliopistolta juuri selitti, että menee viikonlopuksi töihin kahvilaan. Iloitsi palkankorotuksesta, jonka jälkeen käteen jää tunnilta 35 ruplaa. Se ei ole edes euroa! Samaan aikaan hörpimme 100 ruplan kahvejamme yhdessä tavallisessa kuppilassa keskustassa. Sillä kertaa minä maksoin.
Että se siitä naisten arvostuksesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)