Outi Parikka kirjoittaa Äiti Venäjän aapisessaan, että siitä tietää olleensa liian kauan Venäjällä, kun huomaa ilahtuvansa pehmeästä vessapaperista. Olen alkanut kai venäläistyä, kun huomasin, etten enää närkästy kohtuuttomasti saadessani luokattoman huonoa palvelua, en saa pahoinvointikohtauksia homeelta haisevissa rappukäytävissä enkä pode huonoa omaatuntoa joka kerta kun heitän roskat sikin sokin samaan astiaan.
Näin suuressa maassa ja suuressa sekamelskassa kyynistyy helposti. Ei enää kiinnitä huomiota jokaiseen kadunkulmassa kerjäävään raajattomaan ihmiseen tai halua ostaa katukauppiasmummolta pahaksi menneitä omenoita vain siksi, että mummo saisi pari kymppiä. Oma vaikutus alkaa tuntua mitättömältä, kun samassa venhossa on yli sata miljoonaa muuta. Individualismi karisee.
Varsinkin ympäristöasiat ovat Venäjällä todella lapsenkengissä. Siinä tuntuu joku 5 miljoonan suomalaisen kierrätykset äkkiä vähän näpertelyltä, kun alkaa miettiä, että pelkästään Pietarissa on saman verran ihmisiä, jotka ovat vasta päässeet kulutuksen makuun, saaneet auton, asunnon ja rahaa jolla mällätä. Moskovassa ruuhkat ovat valtava ongelma. Luin juuri lehdestä, että kaupungin uusi pormestari aikoo tehdä jotain ruuhkaongelman ratkaisemiseksi. Hänen ehdotuksensa on parkkipaikkojen ja teiden lisääminen. Ei siis esimerkiksi autoilun rajoittaminen tai ruuhkamaksut! Venäjällä taitaa olla pitkä matka siihen, että ihmisillä alkaisi olla energiaa tai aikaa ajatella ympäristöasioita tai eettistä kuluttamista. Tällä hetkellä kaikilla on kiire tehdä rahaa.
Viikonloppuna tuli taas todistettua venäläisten maailmankuulua vieraanvaraisuutta. Bongasin venäläisten huutokauppa-nettisivustolta ilmoituksen, jossa moskovalainen nainen myi balalaikkaansa. Sovin tapaamisesta kokeillakseni soitinta ja sopiakseni kaupoista (mikä sen kornimpaa kuin ostaa venäjältä balalaika, mutta karvalakki on jo hankittu!). Mennään naisen asunnolle, jossa vastassa meitä on puhelias troikka: keski-ikäinen Tatjana, ekstrovertti ekaluokkalainen Vanja ja vähintään 100-vuotias babushka sekä viihtyisä moskovalainen pieni koti. Sillä välin kun kokeilen mitä ääniä balalaikasta lähtee, mummo on kattanut pöydän täyteen teen kanssa syötäviä herkkuja ja Tatjana on kaivanut esille viimekesäisen skandinaavian matkan taltioinnit. Siitä vierailusta ei selvinnyt alle parin tunnin.
Luin tänään artikkelin venäläisten hymystä. Tai pikemminkin sen puutteesta. Se auttoi ymmärtämään venäläistä asiakaspalvelua, joka saa välillä veren kohisemaan. Artikkelissa tutkijasetä selitti, että hymyttömyys tuntematonta kanssaeläjää kohtaan saattaa hyvinkin olla ankarien ilmasto-olojen, rajujen hallitsijoiden ja muun elossaolotaistelun tuotosta, mutta ennen kaikkea venäläiset haluavat olla vilpittömiä ja vakavia vakavan tehtävän äärellä. Tyly suhtautuminen kertoo siis paitsi länsimaisen pinnallisuuden vierastamisesta ja halusta erottautua jenkki-jee-jee-asenteesta myös suhtautumisesta työhön vakavalla kunnioituksella. Kun ihmiselle on annettu tehtävä, se täytyy ennen kaikkea hoitaa hyvin ja turhia naureskelematta. Tavallaan hieno ajatus.
Tästä mainiosta tieteellisestä analyysista huolimatta haluaisin tietää olisiko venäläisten keskimääräinen elinikä (joka on tosi alhainen, miehillä alle 60-vuotta) pidempi, jos postitoimiston tädit voisivat antaa hymyn postimerkin painikkeeksi tai bussikuskin rahastajat tervehtiä iloisesti? Tiedä häntä. Toisaalta pidän venäläisestä suhtautumisesta ihmiseen. Se on rehellistä eikä odota mitään. Saa olla samanlainen viileä juntti kuin Suomessakin. Olenko ollut täällä liian kauan?
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Leipää = Хлеб
Jaroslavlissakin ihmiset alkavat kääriytyä paksumpiin kankaisiin, viimeiset valonsäteet häipyä aina vaan aikaisemmin ja puiden oksat tehdä tilaa tulevalle talvelle.
Venäjän kieli muuttuu päivä päivältä käsitätettävämmäksi, mutta sen myötä venäläinen yhteiskunta ja sen ihmiset muuttuvat käsittämättömimmiksi. Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän tajuan. Kolme asiaa eivät mahdu tajuntaani ei sitten millään. Niistä ensimmäinen on venäläisten palkat.
Pietarilainen kaverini on koulutukseltaan venäjän kielen opettaja ja on valmistumisensa jälkeen työskennellyt pari vuotta yliopistolla opettajana. Työnkuvaan kuuluu opettaa vuosittain Pietariin tulevalle noin 30 hengen kansainväliselle porukalle venäjän kieli puolessa vuodessa. Tämän jälkeen nämä pääasiassa kehitysmaista stipendien turvin Venäjälle opiskelemaan tulleet ihmiset aloittavat opintonsa – venäjäksi. Lähtötaso on nolla. Kaverini tehtävänä on siis ottaa tämä värikäs - enimmäkseen englanninkielentaidoton - porukka siipiensä suojaan, huolehtia heidän integroitumisestaan kaupunkiin ja opintoihin. Käytännössä työ on 24/7-päivystämistä, sillä Uruguaysta Pietariin tulevan parikymppisen opiskelijan uuteen kaupunkiin sopeutuminen ei välttämättä ole ihan yksinkertaista.
Kaverini kuukausipalkka on 6000 ruplaa, eli noin 170 euroa. Hän on asunut aina vanhempiensa luona, eikä palkka muuhun riittäisikään. Se riittää tuskin elämiseen, vaikka hän maksaa vanhemmilleen vain pientä vuokraa huoneestaan ja omat ruokalaskunsa. Omasta asunnosta hän ei voi haaveilla, ellei hanki toista työtä ja luovu siitä vähästä vapaa-ajasta mitä ensimmäiseltä työltä jää. Pietarissa vuokra yhteisasunnossa sijaitsevasta huoneesta voi olla 14 000 ruplaa.
Eikä tämä ole mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö.
Pietarissa tutustuin kolmekymppiseen Olgaan, joka on psykologi, mutta ei ole tehnyt päivääkään koulutustaan vastaavia töitä. Syynä on Pietarin kalliit vuokrat ja se, että kaupan kassana saa suurempaa palkkaa kuin aloittelevana psykologina. Olgan on tehtävä kahta työtä maksaakseen vuokraa Pietarin esikaupunkialueella sijaitsevasta huoneestaan, jonka hän vieläpä jakaa toisen työssäkäyvän naisen kanssa. Olen myös tavannut tukun ihmisiä, jotka ovat koulutukseltaa opettajia, mutta eivät pysty tehdä koulutusta vastaavia töitä, koska palkka on niin mitätön.
Toinen - huomattavasti mitättömämpi ja huvittavampi - käsittämätön asia on venäläisten valtava halu poseerata kuvissa. En ole tavannut missään yhtä halukkaita valokuvamalleja. Jos osuu johonkin turistirysään, kuten Jaroslavliin vasta avatulle 1000-vuotisen kaupungin muistomerkille, ei koko merkkiä näe sen ympärille valokuvattaviksi tälläytyneiltä venäläisiltä. Muistomerkkiä saartaa satojen ihmisten porukka, joista jokainen odottaa vuoroaan päästä poseeraamaan naama hangon keksillä harmaan muistomerkin kylkeen. Kamera käy ja asennot vaihtuvat. Rohkeutta ei puutu asentovalinnoista varsinkaan silloin, kun kuvattavana ovat nuoret naiset. Harmiton ja mitätön, mutta todella ärsyttävä ilmiö.
Kolmas käsittämyys ei taatusti yllätä. Kaikkihan tietävät, ettei Venäjä ole mikään asiakaspalvelun mallimaa. Mutta vaikka sen kuinka tiedostaisi, pidemmän päälle olen tosissani alkanut ihmetellä kaupan kassoja, jotka näyttävät siltä, että mieluummin heittäytyisivät poikittain junanraiteille kuin sanoisivat päivää asiakkaalle. Yliopiston kahvilassa työskentelee viiksekäs nainen, joka vastaa tilaukseen syvällä huokauksella ja lähtee sitten laahustamaan lyijynraskaana kohti hyllyä hoitaakseen tuon mahdottoman tehtävän: työnsä.
Mutta on venäläisissä hienojakin piirteitä, sellaisia, jotka haluaisi lisätä kaikkiin ihmisiin. Kuten suoruus. Jos ihmisiä kiinnostaa jokin asia, ne kysyvät sen. Samasta ilmiöstä kertoo se, että leipää kuljettavan rekan kyljessä lukee kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Leipää”. Ei esimerkiksi että ”hyvää, terveellistä ja ravitsevaa muhkuraa, sitä Fazerin parasta”. Arvostan moista yksinkertaisuutta, johon sisältyy myös muun muassa se, että koulut ja yleiset saunat on nimetty (Neuvostojen maan perintönä?) numeroin. Esimerkiksi meidän taloa vastapäätä on koulu numero 7 ja kulman takana Banja (sauna) numero 8.
Myös kaupankäynnissä on tiettyä rehellisyyttä. Kirjakaupan nimi on ”kirjakauppa”, ja kioski, josta saa vihanneksia ja hedelmiä, on nimeltään ”vihanneksia ja hedelmiä”. Arvostan.
Yliopiston luennot muistuttavat enemmän yläastetta kuin korkeakoulua. Luennoitsija kohottaa ääntään yleisen metelin yli niin kauan, kuin se on mahdollista huutamatta suoraa kurkkua. Opiskelijat lukevat esitelmänsä suoraan paperista, ja välitunnilla vessat täyttyvät peilaavista tytöistä. Toisaalta joillain kursseilla opiskelu on huomattavasti vuorovaikutuksellisempaa kuin Suomessa. Opiskelijat keskustelevat oikeasti (venäläisten tapauksessa keskustelu muistuttaa enemmän huutokilpailua tai kiivasta väittelyä) luennoitsijoiden kanssa esimerkiksi politiikasta, mikä on Suomessa harvinaista.
Venäjä on täynnä omituisuuksia ja sosiaalisia epäkohtia. Ehkä juuri siksi tämä maa onkin niin mielenkiintoinen. Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat ihmiset. Nuoret venäläiset ovat syntyneet niin totaalisesti eri maailmaan kuin vanhempansa, että tuon kuilun yli lienee mahdotonta ymmärtää vanhempaa sukupolvea. Vanha sukupolvi kultahampaineen, kukkahuiveineen ja köyryselkineen lienee sukupuuttoon kuoleva ilmiö. Nämä yliopistossa nyt opiskelevat nuoret tulevat kokemaan niin erilaisen elämän kuin nuo neuvostoliitossa syntyneet, että siitä on mahdotonta etsiä yhtäläisyyksiä.
Venäjän kieli muuttuu päivä päivältä käsitätettävämmäksi, mutta sen myötä venäläinen yhteiskunta ja sen ihmiset muuttuvat käsittämättömimmiksi. Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän tajuan. Kolme asiaa eivät mahdu tajuntaani ei sitten millään. Niistä ensimmäinen on venäläisten palkat.
Pietarilainen kaverini on koulutukseltaan venäjän kielen opettaja ja on valmistumisensa jälkeen työskennellyt pari vuotta yliopistolla opettajana. Työnkuvaan kuuluu opettaa vuosittain Pietariin tulevalle noin 30 hengen kansainväliselle porukalle venäjän kieli puolessa vuodessa. Tämän jälkeen nämä pääasiassa kehitysmaista stipendien turvin Venäjälle opiskelemaan tulleet ihmiset aloittavat opintonsa – venäjäksi. Lähtötaso on nolla. Kaverini tehtävänä on siis ottaa tämä värikäs - enimmäkseen englanninkielentaidoton - porukka siipiensä suojaan, huolehtia heidän integroitumisestaan kaupunkiin ja opintoihin. Käytännössä työ on 24/7-päivystämistä, sillä Uruguaysta Pietariin tulevan parikymppisen opiskelijan uuteen kaupunkiin sopeutuminen ei välttämättä ole ihan yksinkertaista.
Kaverini kuukausipalkka on 6000 ruplaa, eli noin 170 euroa. Hän on asunut aina vanhempiensa luona, eikä palkka muuhun riittäisikään. Se riittää tuskin elämiseen, vaikka hän maksaa vanhemmilleen vain pientä vuokraa huoneestaan ja omat ruokalaskunsa. Omasta asunnosta hän ei voi haaveilla, ellei hanki toista työtä ja luovu siitä vähästä vapaa-ajasta mitä ensimmäiseltä työltä jää. Pietarissa vuokra yhteisasunnossa sijaitsevasta huoneesta voi olla 14 000 ruplaa.
Eikä tämä ole mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö.
Pietarissa tutustuin kolmekymppiseen Olgaan, joka on psykologi, mutta ei ole tehnyt päivääkään koulutustaan vastaavia töitä. Syynä on Pietarin kalliit vuokrat ja se, että kaupan kassana saa suurempaa palkkaa kuin aloittelevana psykologina. Olgan on tehtävä kahta työtä maksaakseen vuokraa Pietarin esikaupunkialueella sijaitsevasta huoneestaan, jonka hän vieläpä jakaa toisen työssäkäyvän naisen kanssa. Olen myös tavannut tukun ihmisiä, jotka ovat koulutukseltaa opettajia, mutta eivät pysty tehdä koulutusta vastaavia töitä, koska palkka on niin mitätön.
Toinen - huomattavasti mitättömämpi ja huvittavampi - käsittämätön asia on venäläisten valtava halu poseerata kuvissa. En ole tavannut missään yhtä halukkaita valokuvamalleja. Jos osuu johonkin turistirysään, kuten Jaroslavliin vasta avatulle 1000-vuotisen kaupungin muistomerkille, ei koko merkkiä näe sen ympärille valokuvattaviksi tälläytyneiltä venäläisiltä. Muistomerkkiä saartaa satojen ihmisten porukka, joista jokainen odottaa vuoroaan päästä poseeraamaan naama hangon keksillä harmaan muistomerkin kylkeen. Kamera käy ja asennot vaihtuvat. Rohkeutta ei puutu asentovalinnoista varsinkaan silloin, kun kuvattavana ovat nuoret naiset. Harmiton ja mitätön, mutta todella ärsyttävä ilmiö.
Kolmas käsittämyys ei taatusti yllätä. Kaikkihan tietävät, ettei Venäjä ole mikään asiakaspalvelun mallimaa. Mutta vaikka sen kuinka tiedostaisi, pidemmän päälle olen tosissani alkanut ihmetellä kaupan kassoja, jotka näyttävät siltä, että mieluummin heittäytyisivät poikittain junanraiteille kuin sanoisivat päivää asiakkaalle. Yliopiston kahvilassa työskentelee viiksekäs nainen, joka vastaa tilaukseen syvällä huokauksella ja lähtee sitten laahustamaan lyijynraskaana kohti hyllyä hoitaakseen tuon mahdottoman tehtävän: työnsä.
Mutta on venäläisissä hienojakin piirteitä, sellaisia, jotka haluaisi lisätä kaikkiin ihmisiin. Kuten suoruus. Jos ihmisiä kiinnostaa jokin asia, ne kysyvät sen. Samasta ilmiöstä kertoo se, että leipää kuljettavan rekan kyljessä lukee kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Leipää”. Ei esimerkiksi että ”hyvää, terveellistä ja ravitsevaa muhkuraa, sitä Fazerin parasta”. Arvostan moista yksinkertaisuutta, johon sisältyy myös muun muassa se, että koulut ja yleiset saunat on nimetty (Neuvostojen maan perintönä?) numeroin. Esimerkiksi meidän taloa vastapäätä on koulu numero 7 ja kulman takana Banja (sauna) numero 8.
Myös kaupankäynnissä on tiettyä rehellisyyttä. Kirjakaupan nimi on ”kirjakauppa”, ja kioski, josta saa vihanneksia ja hedelmiä, on nimeltään ”vihanneksia ja hedelmiä”. Arvostan.
Yliopiston luennot muistuttavat enemmän yläastetta kuin korkeakoulua. Luennoitsija kohottaa ääntään yleisen metelin yli niin kauan, kuin se on mahdollista huutamatta suoraa kurkkua. Opiskelijat lukevat esitelmänsä suoraan paperista, ja välitunnilla vessat täyttyvät peilaavista tytöistä. Toisaalta joillain kursseilla opiskelu on huomattavasti vuorovaikutuksellisempaa kuin Suomessa. Opiskelijat keskustelevat oikeasti (venäläisten tapauksessa keskustelu muistuttaa enemmän huutokilpailua tai kiivasta väittelyä) luennoitsijoiden kanssa esimerkiksi politiikasta, mikä on Suomessa harvinaista.
Venäjä on täynnä omituisuuksia ja sosiaalisia epäkohtia. Ehkä juuri siksi tämä maa onkin niin mielenkiintoinen. Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat ihmiset. Nuoret venäläiset ovat syntyneet niin totaalisesti eri maailmaan kuin vanhempansa, että tuon kuilun yli lienee mahdotonta ymmärtää vanhempaa sukupolvea. Vanha sukupolvi kultahampaineen, kukkahuiveineen ja köyryselkineen lienee sukupuuttoon kuoleva ilmiö. Nämä yliopistossa nyt opiskelevat nuoret tulevat kokemaan niin erilaisen elämän kuin nuo neuvostoliitossa syntyneet, että siitä on mahdotonta etsiä yhtäläisyyksiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)