Tyypillistä: Venäjälle lähteissä keho pumpataan täyteen vastamyrkkyjä vieraita viruksia ja banaaleja bakteereja vastaan. Eikä sitten sairastu koko reissulla. Paitsi tietysti viimeisenä päivänä. Iskee armoton ruokamyrkytys ja kaataa sänkyyn juuri silloin, kun piti pakata, heittää hyvästit kavereille, ostaa tuliaiset, hakea opintotodistukset ja niin pois päin.
Onneksi on mummo. Mummo nousee aamulla ja näkee kalmankalpeat kasvoni koko yön valvomisen jäljiltä. Mummo pelastaa liemillään ja isoisoisoäidiltä perimillään resepteillä. Hyysää koko päivän, peittelee sänkyyn ja kieltää lähtemästä minnekään, vaikka yritän selittää, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä. Mummon mielestä kaikki muu on turhaa, paitsi sen ikivanha kotihoito-opas, jossa sanotaan, että vatsatautiin iso ruokalusikallinen perunajauhetta lämpimään veteen sekoitettuna. Juon litkun ja oksennan. Ärsyttää, mutta toisaalta en viitsi vastustaa, koska ilman sen huolenpitoa olisin varmaan jossain epätoivon syvissä syövereissä.
Eilen, ennen ruokamyrkytystä, lunta tuiskusi ihan hillittömästi. Päätin mennä hyvästelemään naapurikorttelin mainion banjan. Löylyistä lähdin meidän lähiön torille, jossa kaupitellaan kaikkea mahdollista.
Olin varma, että sieni- ja marjamummot olisivat jo kadonneet, koska pakkasta oli lähemmäs -20 astetta ja lunta satoi suoraan silmään. Mutta ei. Siellä samat hahmot, paksuissa takeissaan ja huiveissaan taivasalla ja ilman minkäänlaista tuulensuojaa, kaupittelivat muutamia eväitään: pieniä ja kurttuisia juureksia, kuivattuja sieniä, suolakurkkupurkkeja. Ostin ison pussillisen kuivattuja omenalohkoja. Hinta oli 20 ruplaa, eli noin 50 senttiä. Annoin babushkalle 50 ruplaa ja pyysin pitää loput. Mummo halusi välttämättä antaa vaihtorahat.
Ehkä se on väärin maksaa säälistä liikaa. Ehkä se käy vanhuksen kunnialle, että opiskelijatyttö tyrkyttää rahojaan. Siitä huolimatta en suostunut ottamaan loppurahoja. Sen sijaan minut valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu ostaa pöydän jokainen kurttuinen porkkana, kääräistä ne pöytäliinaan, heittää olalle ja taluttaa pari mummoa kummassakin käsipuolessa kotiin sulamaan. Sen jälkeen pakkaisin ne matkalaukkuun ja purkaisin vasta kotona. Yksi voisi alkaa vaikka Ykspihlajan työväentalon talkkariksi, yksi meidän äitille talonlämmittäjäksi, yhdestä tulisi seuraneiti pihlajan vanhuksille. Viimeisen voisin antaa jollekin mummoa tarvitsevalle.
Mutta ei. Siellä mummot jatkavat hillojensa kaupittelua vaikka niskaan sataisi jäävuoria. Niin on maailma kylmä ja epäoikeudenmukainen.
Yliopistolla luennot on lusittu. Aika hyvin niistä selvisi, vaikka kielitaito on heikoissa kantimissa. Kuunteli vain kiinnostuneen näköisenä ja kirjoitti välillä ylös jonkun mieleen tarttuneen sanan sieltä täältä. Joiltakin luennoilta muistiinpanovihkossa on otsikon alla vain huutava tyhjyys. Kolme esseetä kuitenkin sain puserrettua, yhden englanniksi, kaksi venäjäksi. (Google-translatorin suosiollisella avustuksella, ja venäläisten kavereiden tietysti.) Sen ansiosta osaan nyt venäjäksi keskustella itsemurhasta ja maaseudun kollektivisoinnista. Hilpeät jutut vaikka illanistujaisiin!
Huomenna alkaa kotimatkan teko syntejäkin painavampien kamavuorten kanssa. Miten tuota tavaraa kertyykin? Olenko materialismin läpitunkema ihmisraunio?
Viime yönä myrkytyksen kourissa mietin, miten omat mielikuvat Venäjästä ovat nyt erilaiset, kuin tänne tullessa. Tietysti on enää mahdotonta muistaa, mitä silloin ajatteli, mutta luulisin, että suomalaisten stereotypiat Venäjästä pitävät kyllä aika hyvin paikkansa. On likaista ja rähjäistä, joo. Suomeen verrattuna. On alkoholismia. On tylyjä ja toisaalta sydämellisiä ihmisiä. Kaikki vaikuttaa ensinäkemältä olevan huonommin, kuin kotona. Mikään ei ole järjestyksessä, mutta kaikki lutviutuu, niinkuin Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin yksi päähenkilöistä jatkuvasti hokee. (Tolstoi tarkoittaa muuten suomeksi paksua. Ei ihme että ukon kirjoittamat opukset on noin neljän raamatun kokoisia järkäleitä).
Mutta tarkemmin ajateltuna, moni asia on paremminkin kuin kotona. Esimerkiksi se, että kaikkea ei ole vedetty kireälle. Jokaiseen kauppaan ja ravintolaan mahtuu muutama ylimääräinen hang around -työntekijä, joilla on aikaa norkoilla tiskiin ja jutella mukavia toisten kanssa. Siis ihmisillä on aikaa tehdä työnsä, mikä sinänsä on tietysti tavoittelemisen arvoinen asia Suomessakin. (Kolikon kääntöpuolena täällä tosin surkeat palkat.)
Mainiota on esimerkiksi se, että mummolleni eläke käydään maksamassa kotiin, ja käteisellä. Kerran kuussa lauantai-aamupäivänä ovelle koputtaa virkailija, jonka mummo kutsuu keittiöön. Siellä ne aikansa istuvat, juovat kahvia, ja virkailijan lähdettyä mummo on taas minieläkkeen verran rikkaampi. Hienoa inhimillisyyttä, etenkin kun pankissa asioiminen on Neuvostoliitossa eläneille vanhuksille verrattaen uutta. Jos näin olisi meilläkin, eipä näkyisi enää ikäviä lööppejä, kuten: ”18 vuotta kotonaan kuolleena – verokarhu löysi muumion”.
Ja muutenkin, venäläiset arvostavat lähimmäisiään, ystäviään, sukulaisiaan jotenkin eri tavalla kuin Suomessa. Perhe on tärkeintä, ei yksilö. Vaikka perheet ovat nykyään pienempiä, ne ovat sitäkin tiiviimpiä.
Nyt Vladimir Vysotskij soi ja pitäisi pakata, mutta tässäpä vaan näpyttellen. Vielä aika heikko olo myrkytyksen jäljiltä. Mieleen tunkee ajatuksia, kuten: Mitähän mummo täällä touhuaa, kun olen poissa? Jatkaakohan naapurikoulun infernaalinen jouluvalosirkus välkkymistään, vaikka en ole näkemässä sitä keittiön ikkunasta? Siveleekö poliittisen historian luennoitsija viiksiään vielä yhtä kyllästyneen näköisenä, kun epämotivoituneet opiskelijat pitävät suoraan paperista lukemiaan esitelmiä? Soitetaanko resiinateknikkojen kulttuuritalolla balalaikkaa ja haitaria entiseen malliin? Eiköhän. Ja sehän tässä masentaakin.
Toisaalta on kiva mennä kotiin. Tuntuu varmaan äärimmäisen hienolta juoda vettä hanasta ja heittää pyykit pesukoneeseen. Kuunnella selvää suomea ja ostaa kaupasta maitoa, jossa rasvakokkareet eivät killu päällä. Toisaalta, miltähän tuntuu istua bussiin, jossa kukaan ei istu viereen kuin äärimmäisessä hädässä, ja jossa lippu maksaa yhden venäläisen päivän palkan verran? Loksahtaakohan leuka, jos kaupan kassa tervehtii ja sanoo ”kiitos” tai ”ole hyvä”, saati sitten että heittää vielä hymyn? Alkaakohan kaivata baareja, josta saa sillileipiä ja kuivattua kalaa?
maanantai 20. joulukuuta 2010
perjantai 17. joulukuuta 2010
Supliikkimies
On iltamyöhä, ja meidän korttelin talojen ikkunavalot alkavat sammua yksi kerrallaan. Paukkupakkasessa kotiin hiihtelee vielä muutama turkkiin kääriytynyt papparainen, ja äiti vetää kelkassa pientä lasta, jonka silmät alkavat lupsua. Mutta joka puolelle viritetyt pelottavan väsymättömät jouluvalot, ne eivät sammu.
Jos on venäläisillä muutenkin snobien eurooppalaisten mielestä vähän jälkeen jäänyt tyylitaju, niin jouluvaloissa se ampuu kyllä yli ja kovaa. Tarkemmin ajateltuna ne eivät ole jouluvaloja, koska joulu ei ole Venäjällä suurin juhla. Ne ovat jouluvaloiksi naamioituneita Uuden vuoden valoja.
Uusi vuosi on siis venäläisille se juhla, johon jo nyt kaikki valmistautuvat kovaa kyytiä. Se on vuoden suurin hippalointi, johon kuuluvat yletön syöminen ja juominen, ilotulitteet ja muu härpellys. 7.tammikuuta vietettävä joulu on sen sijaan vain uskovaisten juhla, jolla ei venäläisistä suurimmalle osalle ole kovin suurta merkitystä.
Värivaloja on toki joka toisessa kansankuppilassa ympäri vuoden tuomassa säväystä sisustukseen, mutta nyt se kilpavarustelu on lähtenyt ihan käsistä. Jokaisella kaupalla, kahvilalla ja koululla on sellainen valojen bakkanaali, että moista ei ole nähty edes Kaustisen jouluvalotalossa. Värikaapelit välkkyvät kaikissa neonväreissä ja pirtsakat uuden vuoden toivotukset vilkkuvat silmissä. Eikä näillä valoilla ole mitään esteettisetä funktiota, ehei. Mitä karseamman vaikutelman ne antavat, ilmeisesti sen parempi. Esimerkiksi tuossa lähellä oleva rautatietyöläisten opisto oli virittänyt sellaisen järjestelmän, että yksi kolmasosa rakennuksesta on kerrallaan valaistu, ja toisella kertaa loput kaksi kolmasosaa. Eli ensin syttyy talon toinen pääty. Kun se sammuu, syttyy loppupuolisko. Näin se jatkaa välkkymistään läpi mustan yön. Voitteko kuvitella millaista ihmisen mielenrauhan ja henkisen harmonian rienausta!
Olen toista päivää kovassa flunssassa. Tänään mummo tarjosi lääkkeeksi keittoa, limppua ja itse tekemäänsä vinegretteä. Se on sellainen venäläinen salaatti, jota jostain kumman syystä on tarjolla joka paikassa. En keksi heti mitään kauheampaa. Se tehdään siis keitetyistä perunoista ja punajuurista, etikkaisesta kaalista ja porkkanasta, puolukoista ja varmaan jotain majoneesia vielä. Se muistuttaa hyvin paljon kotimaista rosollia, jonka vankkumaton vastustaja olen myös aina ollut. En silti kehdannut olla syömättä.
Muutenkaan Venäjä ei ole mikään kulinaristin paratiisi, niinkuin varmaan tiedätte. Kaiken saa rasvassa paistettuna, voilla valeltuna tai smetanaan upotettuna. Ja tuntuu siltä, että kaikki maut nimenomaan yritetään saada hukutettua yleiseen sekamelskaan, sen sijaan että niitä korostettaisiin. Mistään ei esimerkiksi saa salaattia, joka olisi ihan vaan salattia. Salaatti tarkoittaa smetanaista tai majoonesista mössöä, jossa on sattumia vähän sitä sun tätä. Yleensä lihaa tai kanaa. Kasvisruoka tarkoittaa yleensä perunamuusia ja haudutettua kaalimössöä. Sieniä täällä onneksi syödään paljon. Joskus saa eteensä kuitenkin niin kamalaa huttua, että jopa minä, lähes kaiken ruoan suuri ymmärtäjä, joudun jättää lautaselle. Pari kertaa olen saanut esimerkiksi jossain Stolovajassa (jotka on siis niitä perusvenäläisiä kansankuppiloita) niin kamalan makuista kalaa, ettei sitä ole kalaksi tunnistanut. Lähinnä siinä on maistunut ympäristömyrkyt ja se rasvainen kuorrutus, jota ilman täällä ei saa oikein mitään. Toisaalta, voisihan sen arvata, kun kalaa kaupitellaan esimerkiksi meidän bussipysäkillä maassa pelkän sanomalehden päällä, jonka vieressä viistää valtatie ja sen myrkyt. Mikään nirsoilijan paikka Venäjä ei siis ole, se on selvä. Nälkään kuolee jos alkaa miettiä jokaisen suupalan kaloreita tai alkuperää.
Pari kertaa olen täällä ollessani päässyt venäläisiin juhliin. Niissä vieraat suorastaan hukutetaan ruokiin. Yleensä pöydässä on alkupaloja, pientä syötävää ja paljon vodkaa. Syötävätkin ovat mielestäni täysin käsittämättömiä: sian silavaa (siis ihraa!), maksamakkaraa (!), suolakurkkuja, sillileipiä, sitä rosollin tapaista salaattia, jotain käsittämättömillä väriaineilla ja marsipaaniluomuksilla kuorrutettua kakkua ja niin edelleen. Yleensä on kyllä sitten myös hedelmiä, joita täällä myydään kadun joka kulmassa. Jotenkin niitä voi syödä paremmalla omatunnolla täällä kuin Suomessa, koska täkäläiset hedelmät ovat periaatteessa kotimaisia. Ne tulevat Abhasiasta ja muualta Mustan meren rannoilta, toisen kuin Suomeen, jonne ne lennätetään jostain Etelä-Amerikasta.
Juhlissa tärkeintä vaikuttaa olevan se, että vieras syö itsensä henkihieveriin. Eteen heitetään jatkuvasti jotain uutta, ja kun hengästyneenä koittaa tavata, että ihan ”tsut-tsut” vaan, niin lautaselle mätkähtää kilo jotain lihahyytelöä. Toinen tärkeä asia on kilistely. Tasaisin väliajoin, eli noin viiden minuutin välein, täytyy kilistellä yhdessä jollekin: rakkaudelle, tuttavuudelle, juhlan aiheelle. Ja juhlan aiheeksi riittää toki melkein mikä vaan. Kerran olin juhlissa, joiden aihetta en koskaan saanut selville. Se ei todellakaan vaikuttanut olevan tärkeää. Tärkeää oli se, että kaikki viihtyvät, lauletaan, syödään ja juodaan.
Venäläinen vieraanvaraisuus ei siis ole pelkkää legendaa. Joskus se melkein ottaa hermoon. Vierasta kun ei päästetä hetkeksikään tylsistymään tai lähtemään yksin edes suurin piirtein vessaan. Kun on aika lähteä kotiin, vieras saatetaan kotiovelle, hyvä ettei sänkyyn saakka, jos mahdollista. Täytyy siis ottaa huomioon jo juhliin mennessä, että sieltä ei livistetä mihinkään enää yksin.
Muistan, kun eräs neuvostoaikana Venäjällä opiskellut suomalainen kertoi, että yritti aina vältellä kutsuja kylään, koska koskaan ei tiennyt, milloin oli syömässä perheen viimeistä leipäpalaa. Huomista ei nimittäin ajatella silloin, kun vierasta kestitään. Se onkin venäläisten yksi leimaava piirre: ulospäin pitää aina näyttää, että kaikki olisi loistavasti, vaikka olisi hiusrajaansa myöten veloissa. Vieraille siis katetaan hienosti, vaikka itse näkisi nälkää. Tämä piirre selittänee myös venäläisten pukeutumista, joka varsinkin näin talvisaikaan on käsittämättömän koreilevaa. Jokaikinen vanhempi nainen on pukeutunut nilkkoihin asti ulottuvaan kiiltävään turkkiin, nahkahansikkaisiin ja vielä karvahattuun, josta mielellään pitää oikein paistaa sen aitous. Eli hatussa roikkuu joko eläimen häntä, tai käpälät, joiden on kai tarkoitus todistaa, että kyllä, tätä varten on nyljetty eläin! En silti saata uskoa, että jokaisella noista naisista lepäisi tilillään omaisuuus.
Eilen televisiosta tuli vuosittain toistuva ohjelma, jossa Putin vastaa suorassa lähetyksessä kansalaisten kysymyksiin. Katsoessani mummon kanssa ohjelmaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kuuntelin Putinin jorinoita pitkään ja ajatuksella. Mies on juro, senhän näkee heti. Mutta hyvin se puhuu, ei sille mitään mahda. Antaa sellaisen vaikutelma, kuin olisi joka alan asiantuntija. Välillä heittää jonkun sutkautuksen, joka saa yleisöltä raikuvat aplodit. Supliikkimies viimeisen päälle. Se varmaan selittää (vaalivilpin lisäksi) ehtymättömän menestyksen. Suoran makasiiniohjelman yleisönä oli nuoria venäläisiä opiskelijoita. Kun tytöt esittivät kysymyksiä Putinille (jotka koskivat lähinnä hänen henkilökohtaisia asioitaan), he vaikuttivat suorastaan flirttailevan tälle ja esittävän imartelevia kommentteja miehestä. Sitä kai Putin on halunnut poseeratessaan tiikereiden ja kaiken maailman sopuleiden kanssa ilman paitaa. Putinilla on siis aina ainakin (suurin) osa Venäjän naisista takanaan.
Myös mummo ihasteli Putinin viisauksia, ja virkkoi, että Putin se on kansan mies! Ajelee autolla Venäjän maaseudulle näkemään asiat omin silmin. Eikä vaan puhu, vaan myös toimii. Asiat tapahtuvat!
Sillä, miten ne tapahtuvat, ei kai sitten ole niin väliä.
Jos on venäläisillä muutenkin snobien eurooppalaisten mielestä vähän jälkeen jäänyt tyylitaju, niin jouluvaloissa se ampuu kyllä yli ja kovaa. Tarkemmin ajateltuna ne eivät ole jouluvaloja, koska joulu ei ole Venäjällä suurin juhla. Ne ovat jouluvaloiksi naamioituneita Uuden vuoden valoja.
Uusi vuosi on siis venäläisille se juhla, johon jo nyt kaikki valmistautuvat kovaa kyytiä. Se on vuoden suurin hippalointi, johon kuuluvat yletön syöminen ja juominen, ilotulitteet ja muu härpellys. 7.tammikuuta vietettävä joulu on sen sijaan vain uskovaisten juhla, jolla ei venäläisistä suurimmalle osalle ole kovin suurta merkitystä.
Värivaloja on toki joka toisessa kansankuppilassa ympäri vuoden tuomassa säväystä sisustukseen, mutta nyt se kilpavarustelu on lähtenyt ihan käsistä. Jokaisella kaupalla, kahvilalla ja koululla on sellainen valojen bakkanaali, että moista ei ole nähty edes Kaustisen jouluvalotalossa. Värikaapelit välkkyvät kaikissa neonväreissä ja pirtsakat uuden vuoden toivotukset vilkkuvat silmissä. Eikä näillä valoilla ole mitään esteettisetä funktiota, ehei. Mitä karseamman vaikutelman ne antavat, ilmeisesti sen parempi. Esimerkiksi tuossa lähellä oleva rautatietyöläisten opisto oli virittänyt sellaisen järjestelmän, että yksi kolmasosa rakennuksesta on kerrallaan valaistu, ja toisella kertaa loput kaksi kolmasosaa. Eli ensin syttyy talon toinen pääty. Kun se sammuu, syttyy loppupuolisko. Näin se jatkaa välkkymistään läpi mustan yön. Voitteko kuvitella millaista ihmisen mielenrauhan ja henkisen harmonian rienausta!
Olen toista päivää kovassa flunssassa. Tänään mummo tarjosi lääkkeeksi keittoa, limppua ja itse tekemäänsä vinegretteä. Se on sellainen venäläinen salaatti, jota jostain kumman syystä on tarjolla joka paikassa. En keksi heti mitään kauheampaa. Se tehdään siis keitetyistä perunoista ja punajuurista, etikkaisesta kaalista ja porkkanasta, puolukoista ja varmaan jotain majoneesia vielä. Se muistuttaa hyvin paljon kotimaista rosollia, jonka vankkumaton vastustaja olen myös aina ollut. En silti kehdannut olla syömättä.
Muutenkaan Venäjä ei ole mikään kulinaristin paratiisi, niinkuin varmaan tiedätte. Kaiken saa rasvassa paistettuna, voilla valeltuna tai smetanaan upotettuna. Ja tuntuu siltä, että kaikki maut nimenomaan yritetään saada hukutettua yleiseen sekamelskaan, sen sijaan että niitä korostettaisiin. Mistään ei esimerkiksi saa salaattia, joka olisi ihan vaan salattia. Salaatti tarkoittaa smetanaista tai majoonesista mössöä, jossa on sattumia vähän sitä sun tätä. Yleensä lihaa tai kanaa. Kasvisruoka tarkoittaa yleensä perunamuusia ja haudutettua kaalimössöä. Sieniä täällä onneksi syödään paljon. Joskus saa eteensä kuitenkin niin kamalaa huttua, että jopa minä, lähes kaiken ruoan suuri ymmärtäjä, joudun jättää lautaselle. Pari kertaa olen saanut esimerkiksi jossain Stolovajassa (jotka on siis niitä perusvenäläisiä kansankuppiloita) niin kamalan makuista kalaa, ettei sitä ole kalaksi tunnistanut. Lähinnä siinä on maistunut ympäristömyrkyt ja se rasvainen kuorrutus, jota ilman täällä ei saa oikein mitään. Toisaalta, voisihan sen arvata, kun kalaa kaupitellaan esimerkiksi meidän bussipysäkillä maassa pelkän sanomalehden päällä, jonka vieressä viistää valtatie ja sen myrkyt. Mikään nirsoilijan paikka Venäjä ei siis ole, se on selvä. Nälkään kuolee jos alkaa miettiä jokaisen suupalan kaloreita tai alkuperää.
Pari kertaa olen täällä ollessani päässyt venäläisiin juhliin. Niissä vieraat suorastaan hukutetaan ruokiin. Yleensä pöydässä on alkupaloja, pientä syötävää ja paljon vodkaa. Syötävätkin ovat mielestäni täysin käsittämättömiä: sian silavaa (siis ihraa!), maksamakkaraa (!), suolakurkkuja, sillileipiä, sitä rosollin tapaista salaattia, jotain käsittämättömillä väriaineilla ja marsipaaniluomuksilla kuorrutettua kakkua ja niin edelleen. Yleensä on kyllä sitten myös hedelmiä, joita täällä myydään kadun joka kulmassa. Jotenkin niitä voi syödä paremmalla omatunnolla täällä kuin Suomessa, koska täkäläiset hedelmät ovat periaatteessa kotimaisia. Ne tulevat Abhasiasta ja muualta Mustan meren rannoilta, toisen kuin Suomeen, jonne ne lennätetään jostain Etelä-Amerikasta.
Juhlissa tärkeintä vaikuttaa olevan se, että vieras syö itsensä henkihieveriin. Eteen heitetään jatkuvasti jotain uutta, ja kun hengästyneenä koittaa tavata, että ihan ”tsut-tsut” vaan, niin lautaselle mätkähtää kilo jotain lihahyytelöä. Toinen tärkeä asia on kilistely. Tasaisin väliajoin, eli noin viiden minuutin välein, täytyy kilistellä yhdessä jollekin: rakkaudelle, tuttavuudelle, juhlan aiheelle. Ja juhlan aiheeksi riittää toki melkein mikä vaan. Kerran olin juhlissa, joiden aihetta en koskaan saanut selville. Se ei todellakaan vaikuttanut olevan tärkeää. Tärkeää oli se, että kaikki viihtyvät, lauletaan, syödään ja juodaan.
Venäläinen vieraanvaraisuus ei siis ole pelkkää legendaa. Joskus se melkein ottaa hermoon. Vierasta kun ei päästetä hetkeksikään tylsistymään tai lähtemään yksin edes suurin piirtein vessaan. Kun on aika lähteä kotiin, vieras saatetaan kotiovelle, hyvä ettei sänkyyn saakka, jos mahdollista. Täytyy siis ottaa huomioon jo juhliin mennessä, että sieltä ei livistetä mihinkään enää yksin.
Muistan, kun eräs neuvostoaikana Venäjällä opiskellut suomalainen kertoi, että yritti aina vältellä kutsuja kylään, koska koskaan ei tiennyt, milloin oli syömässä perheen viimeistä leipäpalaa. Huomista ei nimittäin ajatella silloin, kun vierasta kestitään. Se onkin venäläisten yksi leimaava piirre: ulospäin pitää aina näyttää, että kaikki olisi loistavasti, vaikka olisi hiusrajaansa myöten veloissa. Vieraille siis katetaan hienosti, vaikka itse näkisi nälkää. Tämä piirre selittänee myös venäläisten pukeutumista, joka varsinkin näin talvisaikaan on käsittämättömän koreilevaa. Jokaikinen vanhempi nainen on pukeutunut nilkkoihin asti ulottuvaan kiiltävään turkkiin, nahkahansikkaisiin ja vielä karvahattuun, josta mielellään pitää oikein paistaa sen aitous. Eli hatussa roikkuu joko eläimen häntä, tai käpälät, joiden on kai tarkoitus todistaa, että kyllä, tätä varten on nyljetty eläin! En silti saata uskoa, että jokaisella noista naisista lepäisi tilillään omaisuuus.
Eilen televisiosta tuli vuosittain toistuva ohjelma, jossa Putin vastaa suorassa lähetyksessä kansalaisten kysymyksiin. Katsoessani mummon kanssa ohjelmaa oikeastaan ensimmäistä kertaa kuuntelin Putinin jorinoita pitkään ja ajatuksella. Mies on juro, senhän näkee heti. Mutta hyvin se puhuu, ei sille mitään mahda. Antaa sellaisen vaikutelma, kuin olisi joka alan asiantuntija. Välillä heittää jonkun sutkautuksen, joka saa yleisöltä raikuvat aplodit. Supliikkimies viimeisen päälle. Se varmaan selittää (vaalivilpin lisäksi) ehtymättömän menestyksen. Suoran makasiiniohjelman yleisönä oli nuoria venäläisiä opiskelijoita. Kun tytöt esittivät kysymyksiä Putinille (jotka koskivat lähinnä hänen henkilökohtaisia asioitaan), he vaikuttivat suorastaan flirttailevan tälle ja esittävän imartelevia kommentteja miehestä. Sitä kai Putin on halunnut poseeratessaan tiikereiden ja kaiken maailman sopuleiden kanssa ilman paitaa. Putinilla on siis aina ainakin (suurin) osa Venäjän naisista takanaan.
Myös mummo ihasteli Putinin viisauksia, ja virkkoi, että Putin se on kansan mies! Ajelee autolla Venäjän maaseudulle näkemään asiat omin silmin. Eikä vaan puhu, vaan myös toimii. Asiat tapahtuvat!
Sillä, miten ne tapahtuvat, ei kai sitten ole niin väliä.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Volga, volga
Tulin juuri Volgan toiselta puolelta, juhlista. Niissä ei juhlittu Suomen itsenäisyyttä, vaan kilisteltiin perheenlisäyksen vuoksi, jonka yksi lauluryhmän jäsenistä tänään sai. Vasta paluumatkalla tajusin, että tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Voikohan sitä epäisänmaallisemmalla tavalla viettää, kuin juomalla vodkaa venäläisten kanssa?
Täällä on ollut kylmää. Viime viikolla -30 meni rikki. Seuraa jostain varastamani vitsi venäläisten kylmänsietokyvystä, jolle hekottelin vielä, kun oli vähän lämpimämpää.
+20° – Kreikkalaiset pukeutuvat villapaitoihin (jos löytävät sellaiset).
+15° – Havaijilaiset kääntävät patterit päälle (jos omistavat sellaiset).
+10° – Amerikkalaiset vapisevat, venäläiset istuttavat kurkkuja.
+5° – Italialaiset autot eivät käynnisty, venäläiset teinit ajavat rundia ikkunat auki.
0° – Vesi jäätyy muualla maailmassa, Venäjällä se tihenee.
-5° – Ranskalaiset autot eivät käynnisty.
-10° – Norjalaiset vetävät villapaidat päälleen.
-15° – New Yorkissa vuokranantajat kääntävät lämmityksen päälle. Venäläiset tekevät kesän viimeisen piknikin.
-17° – Amerikkalaiset autot eivät käynnisty. Alaskassa ihmiset alkavat käyttää pitkiä kalsareita.
-20° – Saksalaiset autot eivät käynnisty. Havaijilaiset ovat kuolleet.
-25° – Poliitikot alkavat puhua kodittomista.
-30° – Liian kylmää, jotta voisi ajatella.
-35° – Ruotsalaiset autot eivät käynnisty.
-40° – Liikennöinti Euroopassa lakkaa. Venäläiset syövät jäätelöä.
-45° – Kreikkalaiset ovat kuolleet. Poliitikot alkavat todella tehdä jotain kodittomien hyväksi.
-50° – Silmät alkavat jäätyä kiinni. Alaskassa ihmiset sulkevat kylpyhuoneen ikkunan.
-60° – Jääkarhut alkavat tehdä muuttoa etelään.
-70° – Helvetti jäätyy.
-72° – Suomalainen erikoisyksikkö evakuoi Joulupukin Lapista. Venäläiset alkavat käyttää korvalapullista karvalakkia.
-114° – Etyylialkoholi jäätyy. Venäläiset tulevat onnettomiksi.
-273° – Absoluuttinen nollapiste. Venäläiset sonnustautuvat talvibuutseihin.
-295° – 90% maapallon kaikesta elämästä on kadonnut. Venäjän jalkapallojoukkue voittaa maailmanmestaruuden.
(Venäjä sai muuten juuri jalkapallon MM-kisojen isännyyden vuodelle 2018)
Venäläiset eivät todellakaan näytä olevan hämillään kylmästä sen enempää kuin mistään muustakaan. Neljässä villapaidassa ja toppatakissa hytistessäni 25 asteen pakkasella lievä kateus on kieltämättä noussut aina tyylikkäitä kanssasisaria kohtaan, jotka pakkasella pehmoisiin turkkeihinsa ja hillittömän kokoisiin karvahattuihinsa sonnustautuneina eivät tunne oloaan lainkaan epämukavaksi, vaikka bussin ikkunat ovat peittyneet paksun jääkerroksen alle ja hengitys höyryää.
Mutta se talvesta. On kai siellä Suomessakin kylmä ja hyvin selviää ilman lammasturkkia.
Tiedättekö sen tunteen, kun tapaa ihmisen, joka on niin vikkelä että sen seurassa tuntee itse olevansa ihan pysäkillä? Venäjällä se tunne yllättää usein. Viime päivien kylmyys on hidastuttanut ajatustenjuoksua entisestäänkin. En enää ihmettele sitä, että täällä suomalaisia pidetään hitaina ja vähän yksinkertaisina. Stereotypia pätee, ainakin omalla kohdallani. Venäläiset tuntuvat tekevän kaiken kaksi kertaa tehokkaammin. He puhuvat vilkkaammin, reagoivat nopeammin, ajattelevat vikkelämmin ja humaltuvat pikemmin. Siinä vaiheessa kun vielä mietin esimerkiksi ottaisinko tomaatteja vai suolakurkkuja, viisi venäläistä on jo ehtinyt kurvata ohi jonossa.
Babushka pakotti yhtenä päivänä kampaajalle. Se on kaiketi kaiken aikaa venäläisenä naisena hiljaa ihmeissään siitä, että kuljen maihareissa ja kulahtaneissa villapaidoissa, mutta tällä kertaa se ilmoitti painokkaasti, että nyt laitetaan uusi tukka, ja soitti omalle luottokampaajalleen varatakseen ajan. En vastustanut.
Kampaamo oli tunnelmallinen: totaalisen 60-luvulle jämähtänyt kukkatapetteineen ja jalallisine hiustenkuivaajineen, jollaisten alla leidit istuvat vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa. En ehtinyt tuoliin istuttuani ajatella edes pitäisikö tukka pestä vai ei, kun kampaaja oli jo saksinut passelin mallin. Viidessätoista minuutissa tyttö leikkasi, kuivasi kampasi ja möyhensi tukan siedettävämpään muotoon, kuin ikinä missään suomalaisessa kampaamossa. Ja yli puolet halvemmalla, tietysti. Siinä vasta toimintaa!
Oma saamattomuuden tunne on täällä siis arkipäiväistä. Venäläiset solmivat jopa tuttavuudet suomalaisia nopeammin. Ihmisten kanssa voi tulla läheisimmiksi päivässä, kuin suomalaisten kanssa vuodessa. Siksi venäläisten kanssa on helppo ystävystyä.
Istuin tänään bussissa matkalla kotiin, laitakaupungille. Viereeni istahti puhelias vanha mies sellaisessa venäläisille ominaisessa nahkalakissa, ja alkoi jutella huomattuaan, että lueskelin suomalaista kirjaa. Lörpöteltiin niitä näitä, mies hymyili ja aina välillä repesi mukavaan vanhan miehen nauruun niin, että nenäkarvat heiluivat ja silmät kostuivat. Hetkeksi laskeutui hiljaisuus kun bussi jarrutti pysäkille, jossa kolme tummaa, lihavaa naista huutelivat kovaan ääneen jotain toisilleen. Kuulosti tappelulta. Äänekkäin nainen oli pukeutunut kukkahuiviin ja nuhjuiseen violettiin toppatakkiin, jonka helma ulottui maahan asti.
Herrasmies, joka oli juuri keskustellut kanssani siitä, miten venäläiset ovat hienoa porukkaa, näki sopivaksi huomauttaa, että nuo naiset eivät kuuluneet "meihin", vaan keskiaasialaisiin. Bussiin hypännyt murkkuviiksinen poika kuuli meidän keskustelumme ja oikaisi kovaan ääneen, että ”mustalaisia ne on, jotka sais lähettää sinne, minne aurinko ei paista!”. Vanha herra naureskellen vastasi, että ei niitä tarvitse mihinkään lähettää, tajuavat itse lähteä jossain vaiheessa.
Venäjä on äärimmäisen rasistinen maa. Se näkyy monella tavalla, mutta kuten Suomessa thaimaalaiset ja somalit, täällä suurimman osan raskaista töistä tekevät kaukaasialaiset ja keski-aasialaiset.
Meidän asuinalueella on paljon ”maahanmuuttajia”, jotka pitävät hedelmä-kioskeja ja pieniä kauppoja. Maahanmuuttajat lainausmerkeissä, koska suurin osa köyhästä ja liikkuvasta väestä tulee entisistä neuvostotasavalloista. Maahanmuuttajiahan ne nykyään kaiketi ovat, ja sellaisina niihin suhtaudutaan.
Ostan hedelmät ja vihannekset aina samasta kioskista, jota pitää herttainen tumma georgialaismuori, jolla on kunnon kattaus kultahampaita. Nainen myhäilee ystävällisesti hassulle venäjälleni. En tiedä, onko hän niin ystävällinen, koska olen ulkomaalainen, vai siksi, että käyn niin usein. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että ulkovenäläiset pitävät täällä yhtä. Joukossa on helpompaa suojautua venäläisen enemmistön halveksunnalta. Myös naisen apuna kioskissa hääräilevä poika hymyilee koko harvalla rivistöllään aina kun käyn. Viime viikolla hän pyysi jo treffeille. Georgialaismuoria hävetti poikansa puolesta, ja siitä hyvästä hän lykkäsi taskuuni kaupan päälle banaanin.
Kerran olin Moskovassa yötä yhden kantamoskovalaisen luona. Muut venäläiset kutsuvat kantamoskovalaisia ”Moskovan snobeiksi”, koska niiden ajatellaan ajattelevan, että Moskova kuuluu vain moskovalaisille. Tämä piti paikkansa majoittajani kohdalla, joka selosti, että lähes kaikki oikeat moskovalaiset ovat jo muuttaneet Eurooppaan, koska Moskovasta on tullut kaiken maailman rahan tarpeessa olevien syöpäläisten, etenkin keskiaasialaisten, kasino. ”Ihmiset tulevat tänne vain tekemään rahaa, oikea Moskovan tunnelma on jo kadonnut”, kolmekymppinen nainen selitti haikeasti. Hän kertoi, että kaikki siivoojat ja muiden ei-haluttujen töiden tekijät ovat jo keskiaasialaisia: uzbekistanilaisia, turkmenistanilaisia, tadzikistanilaisia. Kurjaa kansaa, joka tulee Moskovasta hakemaan edes jonkinlaista elintasoa. Ensin Moskovaan tulee isä, joka lähettää rahan kotiin. Jos rahaa saa riittävästi, perässä seuraavat perheenjäsenet. Tämä ilmiö on Moskovan snobien kauhukuva. Rohkenen silti epäillä, että kukaan Moskovan snobeista ei itse alentuisi siivoamaan rappukäytäviä tai pesemään metrovaunuja - ainakaan niillä palkoilla, joita keskiaasialaisille maksetaan. Kaupunki varmaan peittyisi päivässä roskaan, jos nuo rahan tarpeessa olevat tulokkaat yhtäkkiä häviäisivät.
Kaukasialaiset, etenkin tsetseenit ja georgialaiset ovat kuulemma kuitenkin Moskovan pohjasakkaa. Etenkin surullisen kuuluisien Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulun massamurhan jälkeen jokainen Moskovassa kävelevä tsetseeni saa takuulla tuntea nahoissaan kansallisuutensa.
Yhdeksi suurimmista ongelmista venäläiset näkevät islaminuskon leviämisen. Uusien moskeijoiden rakentamista vastustetaan henkeen ja vereen. Moskovassa on etsitty jo vuosien ajan sopivaa paikkaa uudelle moskeijalle, koska jo olemassa olevat neljä moskeijaa pullistelevat kaupungin 100 000 muslimista. Kaukasuksella islamilaisuus on yleistä, ja sieltä tulevat ihmiset nostavat Moskovan muslimien määrää jatkuvasti. Paikka uudelle moskeijalle lopulta osoitettiin tänä sykynä, mutta kaupunginosan asukkaat keräsivät rakennusta vastustavaan vetoomukseen tuhansia nimiä. Vetoomuksen taakse saatiin kaikki äärioikeistolaiset ryhmittymät, joita Venäjällä piisaa.
Islam on siis Venäjällä vähintään yhtä kuuma peruna, kuin Europassa.
Joidenkin venäläisten usko omaan ylemmyyteensä näkyy kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Yliopistolla sosiologian luennoitsija, joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Pelle Hermannia, julistaa, ettei olisi ikinä valmis siihen, että Venäjän presidentiksi valittaisiin joku etnisen vähemmistön edustaja. Ei ikinä! On hyvin yleistä, että yliopiston luennoitsijat soluttavat opetuksen sekaan omat rakkaat näkemyksensä.
Mummon kanssa puheltiin eilen pitkään Neuvostoliitosta. Mummo alkoi muistella, miten hedelmiä jonotettiin tuntikaupalla, jos niitä sattui ilmestymään johonkin myyntiin, mitä harvoin tapahtui. En voinut olla kysymättä, kummassa mummeli mieluummin eläisi nyt, Neuvostoliitossa vai 2010-luvun Venäjällä.
Se on tietysti huono kysymys, koska Neuvostoliitto tuskin voisi enää tänäpäivänä olla todellinen, mutta minua kiinnosti tietää, miten vanhemmat ihmiset kokevat yhteiskuntakokeilun, jonka osasia ovat itse olleet. Nuoremmat ihmiset tietysti yksiselitteisesti tuomitsevat Neuvostoliiton, ja alkavat voida pahoin jos aiheeseen kajotaankin. Siis ne ihmiset, jotka eivät itse sitä ole kokeneet. Asia käy ilmi pienistä huomioista.
Lauluryhmässä esimerkiksi laulettiin yhtä hilpeää ”Volga volga” -neuvostokomediasta tuttua biisiä. Yksi pojista vaati, että se jätetään ohjelmistosta, koska se tuo sen mieleen niin elävästi neukkulan (jossa jätkä on elänyt ehkä 7-vuotiaaksi). Viikonloppuna taas oltiin venäläisellä datsalla, eli kesämökillä, missä joku kolmekymppinen älykön oloinen hujoppi tilitti, että ei ymmärrä, miten alle 20-vuotiaat venäläiset kehtaavat edes ottaa puheeksi Neuvostoliittoa tai varsinkaan puolustaa sitä, kun eivät ole siinä itse eläneet. Hänen näkemyksensä mukaan ilmeisesti sen sijaan siinä yhteiskunnassa 10-vuotiaaksi asti eläneillä todellisuudesta on piirtynyt terävä kuva, joka on tietysti kriittinen. Nämä jutut kuvastavat hyvin inhon tunnetta, jota oma sukupolveni tuntee täällä kaikkea kommunismiin liittyvää kohtaan.
Mutta takaisin mummoon. Mummo mietti asiaa tovin ja sanoi sitten, että mieluiten hän olisi kuollutkin Neuvostoliitossa. Aktiivielämänsä ekonomistina neuvostoliittolaisessa huonekalutehtaassa työskennellyt mummo on älykäs ja puhuu mielestäni hienosti monistakin aiheista, mutta omasta menneisyydestään kenties kauneimmin.
Mummo puntaroi Neuvostoelämän ja nykymaailman huonoja ja hyviä puolia, ja tuli siihen tulokseen, että hän ennemmin eläisi sellaisessa yhteiskunnassa, joka huolehtii heikommistaan, tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen ja sen jälkeen työtä ja asunnon, siitäkin huolimatta, että siinä yhteiskunnassa ei saisi tarpeeksi syödäkseen. Toisella puolella puntaria on mummon mielestä epävarma nyky-yhteiskunta, jonka arvot ovat heittäneet häränpyllyä. Jossa on asunnottomia ja orpoja (ilmiöitä, joita ei mummon mukaan kommunismin aikana ollut) ja jossa ihmisten ainoa tavoite on menestyä omassa elämässään.
Mummolla on tietysti konservatiivisia näkemyksiä. Nykyajan tytöt ovat hänen mielestään kevytkenkäisiä ja pukeutuvat täysin käsittämättömiin ja liian paljastaviin luomuksiin, pojat taas juovat liikaa eivätkä tee mitään. Mutta hän kertoo noista hassuuksista huolimatta liikuttavasti siitä, miten sääli on, että ihmisistä on tullut välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Ainoa tavoite elämässä on oma menestys ja kaiken saavuttaminen silläkin uhalla, että vahingoittaa muita ja ympäristöään. Vaikka tämä nykykritiikki kuinka kliseiseltä ja itsestään selvältä vaikuttaakin, jotenkin mummon kertoessa sitä ymmärrän, että tälle ihmiselle (erityisesti) se on todellakin traagista. Jos on nähnyt ja elänyt suurimman osan elämästään yhteiskunnassa, jossa ihmisistä huolehdittiin, jossa heikkoutta ei halveksittu eikä häikäilemättömyyttä arvostettu, on nyky-Venäjä varmasti kammottava paikka.
Mummon muistoja on saattanut aika kullatakin, mutta monilta osin hänen kuvailemansa Neuvostoliitto oli hänen kaltaisille ihmisille, turvaa ja pysyvyyttä kaipaaville, unelmayhteiskunta. Unohtaen tietysti hinnan, joka siitä maksettiin.
Nuorten, ajettelevien ja osallistuvien ihmisten mielestä nyky-Venäjä on uusi Neuvostoliitto. Yhtenäinen Venäjä (Putinin puolue) on nykyajan kommunistipuolue, jotka kontrolloi yhteiskuntaa ja vartioi ihmisiä. Ja mitä sananvapautta olisi nyky-Venäjälläkään? Mitä vapautta on se, että asiansa sanovat journalistit hakataan omalla kotiovellaan tai ammutaan rappukäytävään? Ja mitä vapautta on se, että menestymisen edellytyksenä on raha ja suhteet? Se ei ole mitään vapautta, vaan paluu alkeelliseen yhteiskuntaan, jossa on vahvimman oikeus. Sivistynyt yhteiskunta huolehtii omista kansalaisistaan silloin, kun ne ovat avun tarpeessa. Siksi en ymmärrä, mikä Nyky-Venäjällä olisi sen paremmin, kuin kommunistisessa Neuvostoliitossakaan. Onhan kontrolli toki löyhempää, mutta sitäkin raaempaa.
Tosin täällä asuessa on huomannut myös sen, että Suomi on kyllä melkoinen Neuvostoliitto. Sekaantuuhan Suomessa valtio aika vahvasti vielä moneen asiaan, koulutus on ilmaista ja terveydenhuoltokin kai vielä periaatteessa (vaikka monet hankkivatkin vakuutuksia ja käyttävät yksityisiä palveluja Amerikan malliin). Ne on asioita, joita kai suurimmatkin kommunismin vastustajat puolustavat.
Mummo ekonomistina on hyvin perillä talouden suhdanteista, ja hän selvitti, että siinä missä esimerkiksi sähkön ja ruoan hinta on noin 100-kertaistunut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eläkkeet ovat vain 15-kertaistuneet. Sen takia tuossa meidän talon kulmalla joku pappa myi tänäänkin yhtä punajuurta ja yhtä valkosipulia. Siksi ymmärrän kaipuun turvalliseen aikaan, jolloin huomisesta ei tarvinnut huolehtia (ellei ollut systeemiä vastaan).
Siksi mummokin valitsisi punajuurten viljelyn ja kommunismin, jos se olisi mahdollista.
Täällä on ollut kylmää. Viime viikolla -30 meni rikki. Seuraa jostain varastamani vitsi venäläisten kylmänsietokyvystä, jolle hekottelin vielä, kun oli vähän lämpimämpää.
+20° – Kreikkalaiset pukeutuvat villapaitoihin (jos löytävät sellaiset).
+15° – Havaijilaiset kääntävät patterit päälle (jos omistavat sellaiset).
+10° – Amerikkalaiset vapisevat, venäläiset istuttavat kurkkuja.
+5° – Italialaiset autot eivät käynnisty, venäläiset teinit ajavat rundia ikkunat auki.
0° – Vesi jäätyy muualla maailmassa, Venäjällä se tihenee.
-5° – Ranskalaiset autot eivät käynnisty.
-10° – Norjalaiset vetävät villapaidat päälleen.
-15° – New Yorkissa vuokranantajat kääntävät lämmityksen päälle. Venäläiset tekevät kesän viimeisen piknikin.
-17° – Amerikkalaiset autot eivät käynnisty. Alaskassa ihmiset alkavat käyttää pitkiä kalsareita.
-20° – Saksalaiset autot eivät käynnisty. Havaijilaiset ovat kuolleet.
-25° – Poliitikot alkavat puhua kodittomista.
-30° – Liian kylmää, jotta voisi ajatella.
-35° – Ruotsalaiset autot eivät käynnisty.
-40° – Liikennöinti Euroopassa lakkaa. Venäläiset syövät jäätelöä.
-45° – Kreikkalaiset ovat kuolleet. Poliitikot alkavat todella tehdä jotain kodittomien hyväksi.
-50° – Silmät alkavat jäätyä kiinni. Alaskassa ihmiset sulkevat kylpyhuoneen ikkunan.
-60° – Jääkarhut alkavat tehdä muuttoa etelään.
-70° – Helvetti jäätyy.
-72° – Suomalainen erikoisyksikkö evakuoi Joulupukin Lapista. Venäläiset alkavat käyttää korvalapullista karvalakkia.
-114° – Etyylialkoholi jäätyy. Venäläiset tulevat onnettomiksi.
-273° – Absoluuttinen nollapiste. Venäläiset sonnustautuvat talvibuutseihin.
-295° – 90% maapallon kaikesta elämästä on kadonnut. Venäjän jalkapallojoukkue voittaa maailmanmestaruuden.
(Venäjä sai muuten juuri jalkapallon MM-kisojen isännyyden vuodelle 2018)
Venäläiset eivät todellakaan näytä olevan hämillään kylmästä sen enempää kuin mistään muustakaan. Neljässä villapaidassa ja toppatakissa hytistessäni 25 asteen pakkasella lievä kateus on kieltämättä noussut aina tyylikkäitä kanssasisaria kohtaan, jotka pakkasella pehmoisiin turkkeihinsa ja hillittömän kokoisiin karvahattuihinsa sonnustautuneina eivät tunne oloaan lainkaan epämukavaksi, vaikka bussin ikkunat ovat peittyneet paksun jääkerroksen alle ja hengitys höyryää.
Mutta se talvesta. On kai siellä Suomessakin kylmä ja hyvin selviää ilman lammasturkkia.
Tiedättekö sen tunteen, kun tapaa ihmisen, joka on niin vikkelä että sen seurassa tuntee itse olevansa ihan pysäkillä? Venäjällä se tunne yllättää usein. Viime päivien kylmyys on hidastuttanut ajatustenjuoksua entisestäänkin. En enää ihmettele sitä, että täällä suomalaisia pidetään hitaina ja vähän yksinkertaisina. Stereotypia pätee, ainakin omalla kohdallani. Venäläiset tuntuvat tekevän kaiken kaksi kertaa tehokkaammin. He puhuvat vilkkaammin, reagoivat nopeammin, ajattelevat vikkelämmin ja humaltuvat pikemmin. Siinä vaiheessa kun vielä mietin esimerkiksi ottaisinko tomaatteja vai suolakurkkuja, viisi venäläistä on jo ehtinyt kurvata ohi jonossa.
Babushka pakotti yhtenä päivänä kampaajalle. Se on kaiketi kaiken aikaa venäläisenä naisena hiljaa ihmeissään siitä, että kuljen maihareissa ja kulahtaneissa villapaidoissa, mutta tällä kertaa se ilmoitti painokkaasti, että nyt laitetaan uusi tukka, ja soitti omalle luottokampaajalleen varatakseen ajan. En vastustanut.
Kampaamo oli tunnelmallinen: totaalisen 60-luvulle jämähtänyt kukkatapetteineen ja jalallisine hiustenkuivaajineen, jollaisten alla leidit istuvat vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa. En ehtinyt tuoliin istuttuani ajatella edes pitäisikö tukka pestä vai ei, kun kampaaja oli jo saksinut passelin mallin. Viidessätoista minuutissa tyttö leikkasi, kuivasi kampasi ja möyhensi tukan siedettävämpään muotoon, kuin ikinä missään suomalaisessa kampaamossa. Ja yli puolet halvemmalla, tietysti. Siinä vasta toimintaa!
Oma saamattomuuden tunne on täällä siis arkipäiväistä. Venäläiset solmivat jopa tuttavuudet suomalaisia nopeammin. Ihmisten kanssa voi tulla läheisimmiksi päivässä, kuin suomalaisten kanssa vuodessa. Siksi venäläisten kanssa on helppo ystävystyä.
Istuin tänään bussissa matkalla kotiin, laitakaupungille. Viereeni istahti puhelias vanha mies sellaisessa venäläisille ominaisessa nahkalakissa, ja alkoi jutella huomattuaan, että lueskelin suomalaista kirjaa. Lörpöteltiin niitä näitä, mies hymyili ja aina välillä repesi mukavaan vanhan miehen nauruun niin, että nenäkarvat heiluivat ja silmät kostuivat. Hetkeksi laskeutui hiljaisuus kun bussi jarrutti pysäkille, jossa kolme tummaa, lihavaa naista huutelivat kovaan ääneen jotain toisilleen. Kuulosti tappelulta. Äänekkäin nainen oli pukeutunut kukkahuiviin ja nuhjuiseen violettiin toppatakkiin, jonka helma ulottui maahan asti.
Herrasmies, joka oli juuri keskustellut kanssani siitä, miten venäläiset ovat hienoa porukkaa, näki sopivaksi huomauttaa, että nuo naiset eivät kuuluneet "meihin", vaan keskiaasialaisiin. Bussiin hypännyt murkkuviiksinen poika kuuli meidän keskustelumme ja oikaisi kovaan ääneen, että ”mustalaisia ne on, jotka sais lähettää sinne, minne aurinko ei paista!”. Vanha herra naureskellen vastasi, että ei niitä tarvitse mihinkään lähettää, tajuavat itse lähteä jossain vaiheessa.
Venäjä on äärimmäisen rasistinen maa. Se näkyy monella tavalla, mutta kuten Suomessa thaimaalaiset ja somalit, täällä suurimman osan raskaista töistä tekevät kaukaasialaiset ja keski-aasialaiset.
Meidän asuinalueella on paljon ”maahanmuuttajia”, jotka pitävät hedelmä-kioskeja ja pieniä kauppoja. Maahanmuuttajat lainausmerkeissä, koska suurin osa köyhästä ja liikkuvasta väestä tulee entisistä neuvostotasavalloista. Maahanmuuttajiahan ne nykyään kaiketi ovat, ja sellaisina niihin suhtaudutaan.
Ostan hedelmät ja vihannekset aina samasta kioskista, jota pitää herttainen tumma georgialaismuori, jolla on kunnon kattaus kultahampaita. Nainen myhäilee ystävällisesti hassulle venäjälleni. En tiedä, onko hän niin ystävällinen, koska olen ulkomaalainen, vai siksi, että käyn niin usein. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että ulkovenäläiset pitävät täällä yhtä. Joukossa on helpompaa suojautua venäläisen enemmistön halveksunnalta. Myös naisen apuna kioskissa hääräilevä poika hymyilee koko harvalla rivistöllään aina kun käyn. Viime viikolla hän pyysi jo treffeille. Georgialaismuoria hävetti poikansa puolesta, ja siitä hyvästä hän lykkäsi taskuuni kaupan päälle banaanin.
Kerran olin Moskovassa yötä yhden kantamoskovalaisen luona. Muut venäläiset kutsuvat kantamoskovalaisia ”Moskovan snobeiksi”, koska niiden ajatellaan ajattelevan, että Moskova kuuluu vain moskovalaisille. Tämä piti paikkansa majoittajani kohdalla, joka selosti, että lähes kaikki oikeat moskovalaiset ovat jo muuttaneet Eurooppaan, koska Moskovasta on tullut kaiken maailman rahan tarpeessa olevien syöpäläisten, etenkin keskiaasialaisten, kasino. ”Ihmiset tulevat tänne vain tekemään rahaa, oikea Moskovan tunnelma on jo kadonnut”, kolmekymppinen nainen selitti haikeasti. Hän kertoi, että kaikki siivoojat ja muiden ei-haluttujen töiden tekijät ovat jo keskiaasialaisia: uzbekistanilaisia, turkmenistanilaisia, tadzikistanilaisia. Kurjaa kansaa, joka tulee Moskovasta hakemaan edes jonkinlaista elintasoa. Ensin Moskovaan tulee isä, joka lähettää rahan kotiin. Jos rahaa saa riittävästi, perässä seuraavat perheenjäsenet. Tämä ilmiö on Moskovan snobien kauhukuva. Rohkenen silti epäillä, että kukaan Moskovan snobeista ei itse alentuisi siivoamaan rappukäytäviä tai pesemään metrovaunuja - ainakaan niillä palkoilla, joita keskiaasialaisille maksetaan. Kaupunki varmaan peittyisi päivässä roskaan, jos nuo rahan tarpeessa olevat tulokkaat yhtäkkiä häviäisivät.
Kaukasialaiset, etenkin tsetseenit ja georgialaiset ovat kuulemma kuitenkin Moskovan pohjasakkaa. Etenkin surullisen kuuluisien Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulun massamurhan jälkeen jokainen Moskovassa kävelevä tsetseeni saa takuulla tuntea nahoissaan kansallisuutensa.
Yhdeksi suurimmista ongelmista venäläiset näkevät islaminuskon leviämisen. Uusien moskeijoiden rakentamista vastustetaan henkeen ja vereen. Moskovassa on etsitty jo vuosien ajan sopivaa paikkaa uudelle moskeijalle, koska jo olemassa olevat neljä moskeijaa pullistelevat kaupungin 100 000 muslimista. Kaukasuksella islamilaisuus on yleistä, ja sieltä tulevat ihmiset nostavat Moskovan muslimien määrää jatkuvasti. Paikka uudelle moskeijalle lopulta osoitettiin tänä sykynä, mutta kaupunginosan asukkaat keräsivät rakennusta vastustavaan vetoomukseen tuhansia nimiä. Vetoomuksen taakse saatiin kaikki äärioikeistolaiset ryhmittymät, joita Venäjällä piisaa.
Islam on siis Venäjällä vähintään yhtä kuuma peruna, kuin Europassa.
Joidenkin venäläisten usko omaan ylemmyyteensä näkyy kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Yliopistolla sosiologian luennoitsija, joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Pelle Hermannia, julistaa, ettei olisi ikinä valmis siihen, että Venäjän presidentiksi valittaisiin joku etnisen vähemmistön edustaja. Ei ikinä! On hyvin yleistä, että yliopiston luennoitsijat soluttavat opetuksen sekaan omat rakkaat näkemyksensä.
Mummon kanssa puheltiin eilen pitkään Neuvostoliitosta. Mummo alkoi muistella, miten hedelmiä jonotettiin tuntikaupalla, jos niitä sattui ilmestymään johonkin myyntiin, mitä harvoin tapahtui. En voinut olla kysymättä, kummassa mummeli mieluummin eläisi nyt, Neuvostoliitossa vai 2010-luvun Venäjällä.
Se on tietysti huono kysymys, koska Neuvostoliitto tuskin voisi enää tänäpäivänä olla todellinen, mutta minua kiinnosti tietää, miten vanhemmat ihmiset kokevat yhteiskuntakokeilun, jonka osasia ovat itse olleet. Nuoremmat ihmiset tietysti yksiselitteisesti tuomitsevat Neuvostoliiton, ja alkavat voida pahoin jos aiheeseen kajotaankin. Siis ne ihmiset, jotka eivät itse sitä ole kokeneet. Asia käy ilmi pienistä huomioista.
Lauluryhmässä esimerkiksi laulettiin yhtä hilpeää ”Volga volga” -neuvostokomediasta tuttua biisiä. Yksi pojista vaati, että se jätetään ohjelmistosta, koska se tuo sen mieleen niin elävästi neukkulan (jossa jätkä on elänyt ehkä 7-vuotiaaksi). Viikonloppuna taas oltiin venäläisellä datsalla, eli kesämökillä, missä joku kolmekymppinen älykön oloinen hujoppi tilitti, että ei ymmärrä, miten alle 20-vuotiaat venäläiset kehtaavat edes ottaa puheeksi Neuvostoliittoa tai varsinkaan puolustaa sitä, kun eivät ole siinä itse eläneet. Hänen näkemyksensä mukaan ilmeisesti sen sijaan siinä yhteiskunnassa 10-vuotiaaksi asti eläneillä todellisuudesta on piirtynyt terävä kuva, joka on tietysti kriittinen. Nämä jutut kuvastavat hyvin inhon tunnetta, jota oma sukupolveni tuntee täällä kaikkea kommunismiin liittyvää kohtaan.
Mutta takaisin mummoon. Mummo mietti asiaa tovin ja sanoi sitten, että mieluiten hän olisi kuollutkin Neuvostoliitossa. Aktiivielämänsä ekonomistina neuvostoliittolaisessa huonekalutehtaassa työskennellyt mummo on älykäs ja puhuu mielestäni hienosti monistakin aiheista, mutta omasta menneisyydestään kenties kauneimmin.
Mummo puntaroi Neuvostoelämän ja nykymaailman huonoja ja hyviä puolia, ja tuli siihen tulokseen, että hän ennemmin eläisi sellaisessa yhteiskunnassa, joka huolehtii heikommistaan, tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen ja sen jälkeen työtä ja asunnon, siitäkin huolimatta, että siinä yhteiskunnassa ei saisi tarpeeksi syödäkseen. Toisella puolella puntaria on mummon mielestä epävarma nyky-yhteiskunta, jonka arvot ovat heittäneet häränpyllyä. Jossa on asunnottomia ja orpoja (ilmiöitä, joita ei mummon mukaan kommunismin aikana ollut) ja jossa ihmisten ainoa tavoite on menestyä omassa elämässään.
Mummolla on tietysti konservatiivisia näkemyksiä. Nykyajan tytöt ovat hänen mielestään kevytkenkäisiä ja pukeutuvat täysin käsittämättömiin ja liian paljastaviin luomuksiin, pojat taas juovat liikaa eivätkä tee mitään. Mutta hän kertoo noista hassuuksista huolimatta liikuttavasti siitä, miten sääli on, että ihmisistä on tullut välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Ainoa tavoite elämässä on oma menestys ja kaiken saavuttaminen silläkin uhalla, että vahingoittaa muita ja ympäristöään. Vaikka tämä nykykritiikki kuinka kliseiseltä ja itsestään selvältä vaikuttaakin, jotenkin mummon kertoessa sitä ymmärrän, että tälle ihmiselle (erityisesti) se on todellakin traagista. Jos on nähnyt ja elänyt suurimman osan elämästään yhteiskunnassa, jossa ihmisistä huolehdittiin, jossa heikkoutta ei halveksittu eikä häikäilemättömyyttä arvostettu, on nyky-Venäjä varmasti kammottava paikka.
Mummon muistoja on saattanut aika kullatakin, mutta monilta osin hänen kuvailemansa Neuvostoliitto oli hänen kaltaisille ihmisille, turvaa ja pysyvyyttä kaipaaville, unelmayhteiskunta. Unohtaen tietysti hinnan, joka siitä maksettiin.
Nuorten, ajettelevien ja osallistuvien ihmisten mielestä nyky-Venäjä on uusi Neuvostoliitto. Yhtenäinen Venäjä (Putinin puolue) on nykyajan kommunistipuolue, jotka kontrolloi yhteiskuntaa ja vartioi ihmisiä. Ja mitä sananvapautta olisi nyky-Venäjälläkään? Mitä vapautta on se, että asiansa sanovat journalistit hakataan omalla kotiovellaan tai ammutaan rappukäytävään? Ja mitä vapautta on se, että menestymisen edellytyksenä on raha ja suhteet? Se ei ole mitään vapautta, vaan paluu alkeelliseen yhteiskuntaan, jossa on vahvimman oikeus. Sivistynyt yhteiskunta huolehtii omista kansalaisistaan silloin, kun ne ovat avun tarpeessa. Siksi en ymmärrä, mikä Nyky-Venäjällä olisi sen paremmin, kuin kommunistisessa Neuvostoliitossakaan. Onhan kontrolli toki löyhempää, mutta sitäkin raaempaa.
Tosin täällä asuessa on huomannut myös sen, että Suomi on kyllä melkoinen Neuvostoliitto. Sekaantuuhan Suomessa valtio aika vahvasti vielä moneen asiaan, koulutus on ilmaista ja terveydenhuoltokin kai vielä periaatteessa (vaikka monet hankkivatkin vakuutuksia ja käyttävät yksityisiä palveluja Amerikan malliin). Ne on asioita, joita kai suurimmatkin kommunismin vastustajat puolustavat.
Mummo ekonomistina on hyvin perillä talouden suhdanteista, ja hän selvitti, että siinä missä esimerkiksi sähkön ja ruoan hinta on noin 100-kertaistunut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eläkkeet ovat vain 15-kertaistuneet. Sen takia tuossa meidän talon kulmalla joku pappa myi tänäänkin yhtä punajuurta ja yhtä valkosipulia. Siksi ymmärrän kaipuun turvalliseen aikaan, jolloin huomisesta ei tarvinnut huolehtia (ellei ollut systeemiä vastaan).
Siksi mummokin valitsisi punajuurten viljelyn ja kommunismin, jos se olisi mahdollista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)