Jaroslavlissakin ihmiset alkavat kääriytyä paksumpiin kankaisiin, viimeiset valonsäteet häipyä aina vaan aikaisemmin ja puiden oksat tehdä tilaa tulevalle talvelle.
Venäjän kieli muuttuu päivä päivältä käsitätettävämmäksi, mutta sen myötä venäläinen yhteiskunta ja sen ihmiset muuttuvat käsittämättömimmiksi. Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän tajuan. Kolme asiaa eivät mahdu tajuntaani ei sitten millään. Niistä ensimmäinen on venäläisten palkat.
Pietarilainen kaverini on koulutukseltaan venäjän kielen opettaja ja on valmistumisensa jälkeen työskennellyt pari vuotta yliopistolla opettajana. Työnkuvaan kuuluu opettaa vuosittain Pietariin tulevalle noin 30 hengen kansainväliselle porukalle venäjän kieli puolessa vuodessa. Tämän jälkeen nämä pääasiassa kehitysmaista stipendien turvin Venäjälle opiskelemaan tulleet ihmiset aloittavat opintonsa – venäjäksi. Lähtötaso on nolla. Kaverini tehtävänä on siis ottaa tämä värikäs - enimmäkseen englanninkielentaidoton - porukka siipiensä suojaan, huolehtia heidän integroitumisestaan kaupunkiin ja opintoihin. Käytännössä työ on 24/7-päivystämistä, sillä Uruguaysta Pietariin tulevan parikymppisen opiskelijan uuteen kaupunkiin sopeutuminen ei välttämättä ole ihan yksinkertaista.
Kaverini kuukausipalkka on 6000 ruplaa, eli noin 170 euroa. Hän on asunut aina vanhempiensa luona, eikä palkka muuhun riittäisikään. Se riittää tuskin elämiseen, vaikka hän maksaa vanhemmilleen vain pientä vuokraa huoneestaan ja omat ruokalaskunsa. Omasta asunnosta hän ei voi haaveilla, ellei hanki toista työtä ja luovu siitä vähästä vapaa-ajasta mitä ensimmäiseltä työltä jää. Pietarissa vuokra yhteisasunnossa sijaitsevasta huoneesta voi olla 14 000 ruplaa.
Eikä tämä ole mikään poikkeus, vaan pikemminkin sääntö.
Pietarissa tutustuin kolmekymppiseen Olgaan, joka on psykologi, mutta ei ole tehnyt päivääkään koulutustaan vastaavia töitä. Syynä on Pietarin kalliit vuokrat ja se, että kaupan kassana saa suurempaa palkkaa kuin aloittelevana psykologina. Olgan on tehtävä kahta työtä maksaakseen vuokraa Pietarin esikaupunkialueella sijaitsevasta huoneestaan, jonka hän vieläpä jakaa toisen työssäkäyvän naisen kanssa. Olen myös tavannut tukun ihmisiä, jotka ovat koulutukseltaa opettajia, mutta eivät pysty tehdä koulutusta vastaavia töitä, koska palkka on niin mitätön.
Toinen - huomattavasti mitättömämpi ja huvittavampi - käsittämätön asia on venäläisten valtava halu poseerata kuvissa. En ole tavannut missään yhtä halukkaita valokuvamalleja. Jos osuu johonkin turistirysään, kuten Jaroslavliin vasta avatulle 1000-vuotisen kaupungin muistomerkille, ei koko merkkiä näe sen ympärille valokuvattaviksi tälläytyneiltä venäläisiltä. Muistomerkkiä saartaa satojen ihmisten porukka, joista jokainen odottaa vuoroaan päästä poseeraamaan naama hangon keksillä harmaan muistomerkin kylkeen. Kamera käy ja asennot vaihtuvat. Rohkeutta ei puutu asentovalinnoista varsinkaan silloin, kun kuvattavana ovat nuoret naiset. Harmiton ja mitätön, mutta todella ärsyttävä ilmiö.
Kolmas käsittämyys ei taatusti yllätä. Kaikkihan tietävät, ettei Venäjä ole mikään asiakaspalvelun mallimaa. Mutta vaikka sen kuinka tiedostaisi, pidemmän päälle olen tosissani alkanut ihmetellä kaupan kassoja, jotka näyttävät siltä, että mieluummin heittäytyisivät poikittain junanraiteille kuin sanoisivat päivää asiakkaalle. Yliopiston kahvilassa työskentelee viiksekäs nainen, joka vastaa tilaukseen syvällä huokauksella ja lähtee sitten laahustamaan lyijynraskaana kohti hyllyä hoitaakseen tuon mahdottoman tehtävän: työnsä.
Mutta on venäläisissä hienojakin piirteitä, sellaisia, jotka haluaisi lisätä kaikkiin ihmisiin. Kuten suoruus. Jos ihmisiä kiinnostaa jokin asia, ne kysyvät sen. Samasta ilmiöstä kertoo se, että leipää kuljettavan rekan kyljessä lukee kaikessa yksinkertaisuudessaan ”Leipää”. Ei esimerkiksi että ”hyvää, terveellistä ja ravitsevaa muhkuraa, sitä Fazerin parasta”. Arvostan moista yksinkertaisuutta, johon sisältyy myös muun muassa se, että koulut ja yleiset saunat on nimetty (Neuvostojen maan perintönä?) numeroin. Esimerkiksi meidän taloa vastapäätä on koulu numero 7 ja kulman takana Banja (sauna) numero 8.
Myös kaupankäynnissä on tiettyä rehellisyyttä. Kirjakaupan nimi on ”kirjakauppa”, ja kioski, josta saa vihanneksia ja hedelmiä, on nimeltään ”vihanneksia ja hedelmiä”. Arvostan.
Yliopiston luennot muistuttavat enemmän yläastetta kuin korkeakoulua. Luennoitsija kohottaa ääntään yleisen metelin yli niin kauan, kuin se on mahdollista huutamatta suoraa kurkkua. Opiskelijat lukevat esitelmänsä suoraan paperista, ja välitunnilla vessat täyttyvät peilaavista tytöistä. Toisaalta joillain kursseilla opiskelu on huomattavasti vuorovaikutuksellisempaa kuin Suomessa. Opiskelijat keskustelevat oikeasti (venäläisten tapauksessa keskustelu muistuttaa enemmän huutokilpailua tai kiivasta väittelyä) luennoitsijoiden kanssa esimerkiksi politiikasta, mikä on Suomessa harvinaista.
Venäjä on täynnä omituisuuksia ja sosiaalisia epäkohtia. Ehkä juuri siksi tämä maa onkin niin mielenkiintoinen. Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat ihmiset. Nuoret venäläiset ovat syntyneet niin totaalisesti eri maailmaan kuin vanhempansa, että tuon kuilun yli lienee mahdotonta ymmärtää vanhempaa sukupolvea. Vanha sukupolvi kultahampaineen, kukkahuiveineen ja köyryselkineen lienee sukupuuttoon kuoleva ilmiö. Nämä yliopistossa nyt opiskelevat nuoret tulevat kokemaan niin erilaisen elämän kuin nuo neuvostoliitossa syntyneet, että siitä on mahdotonta etsiä yhtäläisyyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti