Outi Parikka kirjoittaa Äiti Venäjän aapisessaan, että siitä tietää olleensa liian kauan Venäjällä, kun huomaa ilahtuvansa pehmeästä vessapaperista. Olen alkanut kai venäläistyä, kun huomasin, etten enää närkästy kohtuuttomasti saadessani luokattoman huonoa palvelua, en saa pahoinvointikohtauksia homeelta haisevissa rappukäytävissä enkä pode huonoa omaatuntoa joka kerta kun heitän roskat sikin sokin samaan astiaan.
Näin suuressa maassa ja suuressa sekamelskassa kyynistyy helposti. Ei enää kiinnitä huomiota jokaiseen kadunkulmassa kerjäävään raajattomaan ihmiseen tai halua ostaa katukauppiasmummolta pahaksi menneitä omenoita vain siksi, että mummo saisi pari kymppiä. Oma vaikutus alkaa tuntua mitättömältä, kun samassa venhossa on yli sata miljoonaa muuta. Individualismi karisee.
Varsinkin ympäristöasiat ovat Venäjällä todella lapsenkengissä. Siinä tuntuu joku 5 miljoonan suomalaisen kierrätykset äkkiä vähän näpertelyltä, kun alkaa miettiä, että pelkästään Pietarissa on saman verran ihmisiä, jotka ovat vasta päässeet kulutuksen makuun, saaneet auton, asunnon ja rahaa jolla mällätä. Moskovassa ruuhkat ovat valtava ongelma. Luin juuri lehdestä, että kaupungin uusi pormestari aikoo tehdä jotain ruuhkaongelman ratkaisemiseksi. Hänen ehdotuksensa on parkkipaikkojen ja teiden lisääminen. Ei siis esimerkiksi autoilun rajoittaminen tai ruuhkamaksut! Venäjällä taitaa olla pitkä matka siihen, että ihmisillä alkaisi olla energiaa tai aikaa ajatella ympäristöasioita tai eettistä kuluttamista. Tällä hetkellä kaikilla on kiire tehdä rahaa.
Viikonloppuna tuli taas todistettua venäläisten maailmankuulua vieraanvaraisuutta. Bongasin venäläisten huutokauppa-nettisivustolta ilmoituksen, jossa moskovalainen nainen myi balalaikkaansa. Sovin tapaamisesta kokeillakseni soitinta ja sopiakseni kaupoista (mikä sen kornimpaa kuin ostaa venäjältä balalaika, mutta karvalakki on jo hankittu!). Mennään naisen asunnolle, jossa vastassa meitä on puhelias troikka: keski-ikäinen Tatjana, ekstrovertti ekaluokkalainen Vanja ja vähintään 100-vuotias babushka sekä viihtyisä moskovalainen pieni koti. Sillä välin kun kokeilen mitä ääniä balalaikasta lähtee, mummo on kattanut pöydän täyteen teen kanssa syötäviä herkkuja ja Tatjana on kaivanut esille viimekesäisen skandinaavian matkan taltioinnit. Siitä vierailusta ei selvinnyt alle parin tunnin.
Luin tänään artikkelin venäläisten hymystä. Tai pikemminkin sen puutteesta. Se auttoi ymmärtämään venäläistä asiakaspalvelua, joka saa välillä veren kohisemaan. Artikkelissa tutkijasetä selitti, että hymyttömyys tuntematonta kanssaeläjää kohtaan saattaa hyvinkin olla ankarien ilmasto-olojen, rajujen hallitsijoiden ja muun elossaolotaistelun tuotosta, mutta ennen kaikkea venäläiset haluavat olla vilpittömiä ja vakavia vakavan tehtävän äärellä. Tyly suhtautuminen kertoo siis paitsi länsimaisen pinnallisuuden vierastamisesta ja halusta erottautua jenkki-jee-jee-asenteesta myös suhtautumisesta työhön vakavalla kunnioituksella. Kun ihmiselle on annettu tehtävä, se täytyy ennen kaikkea hoitaa hyvin ja turhia naureskelematta. Tavallaan hieno ajatus.
Tästä mainiosta tieteellisestä analyysista huolimatta haluaisin tietää olisiko venäläisten keskimääräinen elinikä (joka on tosi alhainen, miehillä alle 60-vuotta) pidempi, jos postitoimiston tädit voisivat antaa hymyn postimerkin painikkeeksi tai bussikuskin rahastajat tervehtiä iloisesti? Tiedä häntä. Toisaalta pidän venäläisestä suhtautumisesta ihmiseen. Se on rehellistä eikä odota mitään. Saa olla samanlainen viileä juntti kuin Suomessakin. Olenko ollut täällä liian kauan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti