Dasvidaanija, Jaroslavl!

Tyypillistä: Venäjälle lähteissä keho pumpataan täyteen vastamyrkkyjä vieraita viruksia ja banaaleja bakteereja vastaan. Eikä sitten sairastu koko reissulla. Paitsi tietysti viimeisenä päivänä. Iskee armoton ruokamyrkytys ja kaataa sänkyyn juuri silloin, kun piti pakata, heittää hyvästit kavereille, ostaa tuliaiset, hakea opintotodistukset ja niin pois päin.

Onneksi on mummo. Mummo nousee aamulla ja näkee kalmankalpeat kasvoni koko yön valvomisen jäljiltä. Mummo pelastaa liemillään ja isoisoisoäidiltä perimillään resepteillä. Hyysää koko päivän, peittelee sänkyyn ja kieltää lähtemästä minnekään, vaikka yritän selittää, mitä kaikkea pitäisi vielä tehdä ennen lähtöä. Mummon mielestä kaikki muu on turhaa, paitsi sen ikivanha kotihoito-opas, jossa sanotaan, että vatsatautiin iso ruokalusikallinen perunajauhetta lämpimään veteen sekoitettuna. Juon litkun ja oksennan. Ärsyttää, mutta toisaalta en viitsi vastustaa, koska ilman sen huolenpitoa olisin varmaan jossain epätoivon syvissä syövereissä.

Eilen, ennen ruokamyrkytystä, lunta tuiskusi ihan hillittömästi. Päätin mennä hyvästelemään naapurikorttelin mainion banjan. Löylyistä lähdin meidän lähiön torille, jossa kaupitellaan kaikkea mahdollista.

Olin varma, että sieni- ja marjamummot olisivat jo kadonneet, koska pakkasta oli lähemmäs -20 astetta ja lunta satoi suoraan silmään. Mutta ei. Siellä samat hahmot, paksuissa takeissaan ja huiveissaan taivasalla ja ilman minkäänlaista tuulensuojaa, kaupittelivat muutamia eväitään: pieniä ja kurttuisia juureksia, kuivattuja sieniä, suolakurkkupurkkeja. Ostin ison pussillisen kuivattuja omenalohkoja. Hinta oli 20 ruplaa, eli noin 50 senttiä. Annoin babushkalle 50 ruplaa ja pyysin pitää loput. Mummo halusi välttämättä antaa vaihtorahat.

Ehkä se on väärin maksaa säälistä liikaa. Ehkä se käy vanhuksen kunnialle, että opiskelijatyttö tyrkyttää rahojaan. Siitä huolimatta en suostunut ottamaan loppurahoja. Sen sijaan minut valtasi yhtäkkiä vastustamaton halu ostaa pöydän jokainen kurttuinen porkkana, kääräistä ne pöytäliinaan, heittää olalle ja taluttaa pari mummoa kummassakin käsipuolessa kotiin sulamaan. Sen jälkeen pakkaisin ne matkalaukkuun ja purkaisin vasta kotona. Yksi voisi alkaa vaikka Ykspihlajan työväentalon talkkariksi, yksi meidän äitille talonlämmittäjäksi, yhdestä tulisi seuraneiti pihlajan vanhuksille. Viimeisen voisin antaa jollekin mummoa tarvitsevalle.

Mutta ei. Siellä mummot jatkavat hillojensa kaupittelua vaikka niskaan sataisi jäävuoria. Niin on maailma kylmä ja epäoikeudenmukainen.

Yliopistolla luennot on lusittu. Aika hyvin niistä selvisi, vaikka kielitaito on heikoissa kantimissa. Kuunteli vain kiinnostuneen näköisenä ja kirjoitti välillä ylös jonkun mieleen tarttuneen sanan sieltä täältä. Joiltakin luennoilta muistiinpanovihkossa on otsikon alla vain huutava tyhjyys. Kolme esseetä kuitenkin sain puserrettua, yhden englanniksi, kaksi venäjäksi. (Google-translatorin suosiollisella avustuksella, ja venäläisten kavereiden tietysti.) Sen ansiosta osaan nyt venäjäksi keskustella itsemurhasta ja maaseudun kollektivisoinnista. Hilpeät jutut vaikka illanistujaisiin!

Huomenna alkaa kotimatkan teko syntejäkin painavampien kamavuorten kanssa. Miten tuota tavaraa kertyykin? Olenko materialismin läpitunkema ihmisraunio?

Viime yönä myrkytyksen kourissa mietin, miten omat mielikuvat Venäjästä ovat nyt erilaiset, kuin tänne tullessa. Tietysti on enää mahdotonta muistaa, mitä silloin ajatteli, mutta luulisin, että suomalaisten stereotypiat Venäjästä pitävät kyllä aika hyvin paikkansa. On likaista ja rähjäistä, joo. Suomeen verrattuna. On alkoholismia. On tylyjä ja toisaalta sydämellisiä ihmisiä. Kaikki vaikuttaa ensinäkemältä olevan huonommin, kuin kotona. Mikään ei ole järjestyksessä, mutta kaikki lutviutuu, niinkuin Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanin yksi päähenkilöistä jatkuvasti hokee. (Tolstoi tarkoittaa muuten suomeksi paksua. Ei ihme että ukon kirjoittamat opukset on noin neljän raamatun kokoisia järkäleitä).

Mutta tarkemmin ajateltuna, moni asia on paremminkin kuin kotona. Esimerkiksi se, että kaikkea ei ole vedetty kireälle. Jokaiseen kauppaan ja ravintolaan mahtuu muutama ylimääräinen hang around -työntekijä, joilla on aikaa norkoilla tiskiin ja jutella mukavia toisten kanssa. Siis ihmisillä on aikaa tehdä työnsä, mikä sinänsä on tietysti tavoittelemisen arvoinen asia Suomessakin. (Kolikon kääntöpuolena täällä tosin surkeat palkat.)

Mainiota on esimerkiksi se, että mummolleni eläke käydään maksamassa kotiin, ja käteisellä. Kerran kuussa lauantai-aamupäivänä ovelle koputtaa virkailija, jonka mummo kutsuu keittiöön. Siellä ne aikansa istuvat, juovat kahvia, ja virkailijan lähdettyä mummo on taas minieläkkeen verran rikkaampi. Hienoa inhimillisyyttä, etenkin kun pankissa asioiminen on Neuvostoliitossa eläneille vanhuksille verrattaen uutta. Jos näin olisi meilläkin, eipä näkyisi enää ikäviä lööppejä, kuten: ”18 vuotta kotonaan kuolleena – verokarhu löysi muumion”.

Ja muutenkin, venäläiset arvostavat lähimmäisiään, ystäviään, sukulaisiaan jotenkin eri tavalla kuin Suomessa. Perhe on tärkeintä, ei yksilö. Vaikka perheet ovat nykyään pienempiä, ne ovat sitäkin tiiviimpiä.

Nyt Vladimir Vysotskij soi ja pitäisi pakata, mutta tässäpä vaan näpyttellen. Vielä aika heikko olo myrkytyksen jäljiltä. Mieleen tunkee ajatuksia, kuten: Mitähän mummo täällä touhuaa, kun olen poissa? Jatkaakohan naapurikoulun infernaalinen jouluvalosirkus välkkymistään, vaikka en ole näkemässä sitä keittiön ikkunasta? Siveleekö poliittisen historian luennoitsija viiksiään vielä yhtä kyllästyneen näköisenä, kun epämotivoituneet opiskelijat pitävät suoraan paperista lukemiaan esitelmiä? Soitetaanko resiinateknikkojen kulttuuritalolla balalaikkaa ja haitaria entiseen malliin? Eiköhän. Ja sehän tässä masentaakin.

Toisaalta on kiva mennä kotiin. Tuntuu varmaan äärimmäisen hienolta juoda vettä hanasta ja heittää pyykit pesukoneeseen. Kuunnella selvää suomea ja ostaa kaupasta maitoa, jossa rasvakokkareet eivät killu päällä. Toisaalta, miltähän tuntuu istua bussiin, jossa kukaan ei istu viereen kuin äärimmäisessä hädässä, ja jossa lippu maksaa yhden venäläisen päivän palkan verran? Loksahtaakohan leuka, jos kaupan kassa tervehtii ja sanoo ”kiitos” tai ”ole hyvä”, saati sitten että heittää vielä hymyn? Alkaakohan kaivata baareja, josta saa sillileipiä ja kuivattua kalaa?