Volga, volga

Tulin juuri Volgan toiselta puolelta, juhlista. Niissä ei juhlittu Suomen itsenäisyyttä, vaan kilisteltiin perheenlisäyksen vuoksi, jonka yksi lauluryhmän jäsenistä tänään sai. Vasta paluumatkalla tajusin, että tänään on Suomen itsenäisyyspäivä. Voikohan sitä epäisänmaallisemmalla tavalla viettää, kuin juomalla vodkaa venäläisten kanssa?

Täällä on ollut kylmää. Viime viikolla -30 meni rikki. Seuraa jostain varastamani vitsi venäläisten kylmänsietokyvystä, jolle hekottelin vielä, kun oli vähän lämpimämpää.

+20° – Kreikkalaiset pukeutuvat villapaitoihin (jos löytävät sellaiset).
+15° – Havaijilaiset kääntävät patterit päälle (jos omistavat sellaiset).
+10° – Amerikkalaiset vapisevat, venäläiset istuttavat kurkkuja.
+5° – Italialaiset autot eivät käynnisty, venäläiset teinit ajavat rundia ikkunat auki.
0° – Vesi jäätyy muualla maailmassa, Venäjällä se tihenee.
-5° – Ranskalaiset autot eivät käynnisty.
-10° – Norjalaiset vetävät villapaidat päälleen.
-15° – New Yorkissa vuokranantajat kääntävät lämmityksen päälle. Venäläiset tekevät kesän viimeisen piknikin.
-17° – Amerikkalaiset autot eivät käynnisty. Alaskassa ihmiset alkavat käyttää pitkiä kalsareita.
-20° – Saksalaiset autot eivät käynnisty. Havaijilaiset ovat kuolleet.
-25° – Poliitikot alkavat puhua kodittomista.
-30° – Liian kylmää, jotta voisi ajatella.
-35° – Ruotsalaiset autot eivät käynnisty.
-40° – Liikennöinti Euroopassa lakkaa. Venäläiset syövät jäätelöä.
-45° – Kreikkalaiset ovat kuolleet. Poliitikot alkavat todella tehdä jotain kodittomien hyväksi.
-50° – Silmät alkavat jäätyä kiinni. Alaskassa ihmiset sulkevat kylpyhuoneen ikkunan.
-60° – Jääkarhut alkavat tehdä muuttoa etelään.
-70° – Helvetti jäätyy.
-72° – Suomalainen erikoisyksikkö evakuoi Joulupukin Lapista. Venäläiset alkavat käyttää korvalapullista karvalakkia.
-114° – Etyylialkoholi jäätyy. Venäläiset tulevat onnettomiksi.
-273° – Absoluuttinen nollapiste. Venäläiset sonnustautuvat talvibuutseihin.
-295° – 90% maapallon kaikesta elämästä on kadonnut. Venäjän jalkapallojoukkue voittaa maailmanmestaruuden.

(Venäjä sai muuten juuri jalkapallon MM-kisojen isännyyden vuodelle 2018)

Venäläiset eivät todellakaan näytä olevan hämillään kylmästä sen enempää kuin mistään muustakaan. Neljässä villapaidassa ja toppatakissa hytistessäni 25 asteen pakkasella lievä kateus on kieltämättä noussut aina tyylikkäitä kanssasisaria kohtaan, jotka pakkasella pehmoisiin turkkeihinsa ja hillittömän kokoisiin karvahattuihinsa sonnustautuneina eivät tunne oloaan lainkaan epämukavaksi, vaikka bussin ikkunat ovat peittyneet paksun jääkerroksen alle ja hengitys höyryää.

Mutta se talvesta. On kai siellä Suomessakin kylmä ja hyvin selviää ilman lammasturkkia.

Tiedättekö sen tunteen, kun tapaa ihmisen, joka on niin vikkelä että sen seurassa tuntee itse olevansa ihan pysäkillä? Venäjällä se tunne yllättää usein. Viime päivien kylmyys on hidastuttanut ajatustenjuoksua entisestäänkin. En enää ihmettele sitä, että täällä suomalaisia pidetään hitaina ja vähän yksinkertaisina. Stereotypia pätee, ainakin omalla kohdallani. Venäläiset tuntuvat tekevän kaiken kaksi kertaa tehokkaammin. He puhuvat vilkkaammin, reagoivat nopeammin, ajattelevat vikkelämmin ja humaltuvat pikemmin. Siinä vaiheessa kun vielä mietin esimerkiksi ottaisinko tomaatteja vai suolakurkkuja, viisi venäläistä on jo ehtinyt kurvata ohi jonossa.

Babushka pakotti yhtenä päivänä kampaajalle. Se on kaiketi kaiken aikaa venäläisenä naisena hiljaa ihmeissään siitä, että kuljen maihareissa ja kulahtaneissa villapaidoissa, mutta tällä kertaa se ilmoitti painokkaasti, että nyt laitetaan uusi tukka, ja soitti omalle luottokampaajalleen varatakseen ajan. En vastustanut.

Kampaamo oli tunnelmallinen: totaalisen 60-luvulle jämähtänyt kukkatapetteineen ja jalallisine hiustenkuivaajineen, jollaisten alla leidit istuvat vanhoissa amerikkalaisissa elokuvissa. En ehtinyt tuoliin istuttuani ajatella edes pitäisikö tukka pestä vai ei, kun kampaaja oli jo saksinut passelin mallin. Viidessätoista minuutissa tyttö leikkasi, kuivasi kampasi ja möyhensi tukan siedettävämpään muotoon, kuin ikinä missään suomalaisessa kampaamossa. Ja yli puolet halvemmalla, tietysti. Siinä vasta toimintaa!

Oma saamattomuuden tunne on täällä siis arkipäiväistä. Venäläiset solmivat jopa tuttavuudet suomalaisia nopeammin. Ihmisten kanssa voi tulla läheisimmiksi päivässä, kuin suomalaisten kanssa vuodessa. Siksi venäläisten kanssa on helppo ystävystyä.

Istuin tänään bussissa matkalla kotiin, laitakaupungille. Viereeni istahti puhelias vanha mies sellaisessa venäläisille ominaisessa nahkalakissa, ja alkoi jutella huomattuaan, että lueskelin suomalaista kirjaa. Lörpöteltiin niitä näitä, mies hymyili ja aina välillä repesi mukavaan vanhan miehen nauruun niin, että nenäkarvat heiluivat ja silmät kostuivat. Hetkeksi laskeutui hiljaisuus kun bussi jarrutti pysäkille, jossa kolme tummaa, lihavaa naista huutelivat kovaan ääneen jotain toisilleen. Kuulosti tappelulta. Äänekkäin nainen oli pukeutunut kukkahuiviin ja nuhjuiseen violettiin toppatakkiin, jonka helma ulottui maahan asti.

Herrasmies, joka oli juuri keskustellut kanssani siitä, miten venäläiset ovat hienoa porukkaa, näki sopivaksi huomauttaa, että nuo naiset eivät kuuluneet "meihin", vaan keskiaasialaisiin. Bussiin hypännyt murkkuviiksinen poika kuuli meidän keskustelumme ja oikaisi kovaan ääneen, että ”mustalaisia ne on, jotka sais lähettää sinne, minne aurinko ei paista!”. Vanha herra naureskellen vastasi, että ei niitä tarvitse mihinkään lähettää, tajuavat itse lähteä jossain vaiheessa.

Venäjä on äärimmäisen rasistinen maa. Se näkyy monella tavalla, mutta kuten Suomessa thaimaalaiset ja somalit, täällä suurimman osan raskaista töistä tekevät kaukaasialaiset ja keski-aasialaiset.

Meidän asuinalueella on paljon ”maahanmuuttajia”, jotka pitävät hedelmä-kioskeja ja pieniä kauppoja. Maahanmuuttajat lainausmerkeissä, koska suurin osa köyhästä ja liikkuvasta väestä tulee entisistä neuvostotasavalloista. Maahanmuuttajiahan ne nykyään kaiketi ovat, ja sellaisina niihin suhtaudutaan.

Ostan hedelmät ja vihannekset aina samasta kioskista, jota pitää herttainen tumma georgialaismuori, jolla on kunnon kattaus kultahampaita. Nainen myhäilee ystävällisesti hassulle venäjälleni. En tiedä, onko hän niin ystävällinen, koska olen ulkomaalainen, vai siksi, että käyn niin usein. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että ulkovenäläiset pitävät täällä yhtä. Joukossa on helpompaa suojautua venäläisen enemmistön halveksunnalta. Myös naisen apuna kioskissa hääräilevä poika hymyilee koko harvalla rivistöllään aina kun käyn. Viime viikolla hän pyysi jo treffeille. Georgialaismuoria hävetti poikansa puolesta, ja siitä hyvästä hän lykkäsi taskuuni kaupan päälle banaanin.

Kerran olin Moskovassa yötä yhden kantamoskovalaisen luona. Muut venäläiset kutsuvat kantamoskovalaisia ”Moskovan snobeiksi”, koska niiden ajatellaan ajattelevan, että Moskova kuuluu vain moskovalaisille. Tämä piti paikkansa majoittajani kohdalla, joka selosti, että lähes kaikki oikeat moskovalaiset ovat jo muuttaneet Eurooppaan, koska Moskovasta on tullut kaiken maailman rahan tarpeessa olevien syöpäläisten, etenkin keskiaasialaisten, kasino. ”Ihmiset tulevat tänne vain tekemään rahaa, oikea Moskovan tunnelma on jo kadonnut”, kolmekymppinen nainen selitti haikeasti. Hän kertoi, että kaikki siivoojat ja muiden ei-haluttujen töiden tekijät ovat jo keskiaasialaisia: uzbekistanilaisia, turkmenistanilaisia, tadzikistanilaisia. Kurjaa kansaa, joka tulee Moskovasta hakemaan edes jonkinlaista elintasoa. Ensin Moskovaan tulee isä, joka lähettää rahan kotiin. Jos rahaa saa riittävästi, perässä seuraavat perheenjäsenet. Tämä ilmiö on Moskovan snobien kauhukuva. Rohkenen silti epäillä, että kukaan Moskovan snobeista ei itse alentuisi siivoamaan rappukäytäviä tai pesemään metrovaunuja - ainakaan niillä palkoilla, joita keskiaasialaisille maksetaan. Kaupunki varmaan peittyisi päivässä roskaan, jos nuo rahan tarpeessa olevat tulokkaat yhtäkkiä häviäisivät.

Kaukasialaiset, etenkin tsetseenit ja georgialaiset ovat kuulemma kuitenkin Moskovan pohjasakkaa. Etenkin surullisen kuuluisien Moskovan teatterikaappauksen ja Beslanin koulun massamurhan jälkeen jokainen Moskovassa kävelevä tsetseeni saa takuulla tuntea nahoissaan kansallisuutensa.

Yhdeksi suurimmista ongelmista venäläiset näkevät islaminuskon leviämisen. Uusien moskeijoiden rakentamista vastustetaan henkeen ja vereen. Moskovassa on etsitty jo vuosien ajan sopivaa paikkaa uudelle moskeijalle, koska jo olemassa olevat neljä moskeijaa pullistelevat kaupungin 100 000 muslimista. Kaukasuksella islamilaisuus on yleistä, ja sieltä tulevat ihmiset nostavat Moskovan muslimien määrää jatkuvasti. Paikka uudelle moskeijalle lopulta osoitettiin tänä sykynä, mutta kaupunginosan asukkaat keräsivät rakennusta vastustavaan vetoomukseen tuhansia nimiä. Vetoomuksen taakse saatiin kaikki äärioikeistolaiset ryhmittymät, joita Venäjällä piisaa.

Islam on siis Venäjällä vähintään yhtä kuuma peruna, kuin Europassa.

Joidenkin venäläisten usko omaan ylemmyyteensä näkyy kaikissa yhteiskuntakerroksissa. Yliopistolla sosiologian luennoitsija, joka muistuttaa ulkoisesti hämmästyttävän paljon Pelle Hermannia, julistaa, ettei olisi ikinä valmis siihen, että Venäjän presidentiksi valittaisiin joku etnisen vähemmistön edustaja. Ei ikinä! On hyvin yleistä, että yliopiston luennoitsijat soluttavat opetuksen sekaan omat rakkaat näkemyksensä.

Mummon kanssa puheltiin eilen pitkään Neuvostoliitosta. Mummo alkoi muistella, miten hedelmiä jonotettiin tuntikaupalla, jos niitä sattui ilmestymään johonkin myyntiin, mitä harvoin tapahtui. En voinut olla kysymättä, kummassa mummeli mieluummin eläisi nyt, Neuvostoliitossa vai 2010-luvun Venäjällä.

Se on tietysti huono kysymys, koska Neuvostoliitto tuskin voisi enää tänäpäivänä olla todellinen, mutta minua kiinnosti tietää, miten vanhemmat ihmiset kokevat yhteiskuntakokeilun, jonka osasia ovat itse olleet. Nuoremmat ihmiset tietysti yksiselitteisesti tuomitsevat Neuvostoliiton, ja alkavat voida pahoin jos aiheeseen kajotaankin. Siis ne ihmiset, jotka eivät itse sitä ole kokeneet. Asia käy ilmi pienistä huomioista.

Lauluryhmässä esimerkiksi laulettiin yhtä hilpeää ”Volga volga” -neuvostokomediasta tuttua biisiä. Yksi pojista vaati, että se jätetään ohjelmistosta, koska se tuo sen mieleen niin elävästi neukkulan (jossa jätkä on elänyt ehkä 7-vuotiaaksi). Viikonloppuna taas oltiin venäläisellä datsalla, eli kesämökillä, missä joku kolmekymppinen älykön oloinen hujoppi tilitti, että ei ymmärrä, miten alle 20-vuotiaat venäläiset kehtaavat edes ottaa puheeksi Neuvostoliittoa tai varsinkaan puolustaa sitä, kun eivät ole siinä itse eläneet. Hänen näkemyksensä mukaan ilmeisesti sen sijaan siinä yhteiskunnassa 10-vuotiaaksi asti eläneillä todellisuudesta on piirtynyt terävä kuva, joka on tietysti kriittinen. Nämä jutut kuvastavat hyvin inhon tunnetta, jota oma sukupolveni tuntee täällä kaikkea kommunismiin liittyvää kohtaan.

Mutta takaisin mummoon. Mummo mietti asiaa tovin ja sanoi sitten, että mieluiten hän olisi kuollutkin Neuvostoliitossa. Aktiivielämänsä ekonomistina neuvostoliittolaisessa huonekalutehtaassa työskennellyt mummo on älykäs ja puhuu mielestäni hienosti monistakin aiheista, mutta omasta menneisyydestään kenties kauneimmin.

Mummo puntaroi Neuvostoelämän ja nykymaailman huonoja ja hyviä puolia, ja tuli siihen tulokseen, että hän ennemmin eläisi sellaisessa yhteiskunnassa, joka huolehtii heikommistaan, tarjoaa kansalaisilleen ilmaisen koulutuksen ja sen jälkeen työtä ja asunnon, siitäkin huolimatta, että siinä yhteiskunnassa ei saisi tarpeeksi syödäkseen. Toisella puolella puntaria on mummon mielestä epävarma nyky-yhteiskunta, jonka arvot ovat heittäneet häränpyllyä. Jossa on asunnottomia ja orpoja (ilmiöitä, joita ei mummon mukaan kommunismin aikana ollut) ja jossa ihmisten ainoa tavoite on menestyä omassa elämässään.

Mummolla on tietysti konservatiivisia näkemyksiä. Nykyajan tytöt ovat hänen mielestään kevytkenkäisiä ja pukeutuvat täysin käsittämättömiin ja liian paljastaviin luomuksiin, pojat taas juovat liikaa eivätkä tee mitään. Mutta hän kertoo noista hassuuksista huolimatta liikuttavasti siitä, miten sääli on, että ihmisistä on tullut välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Ainoa tavoite elämässä on oma menestys ja kaiken saavuttaminen silläkin uhalla, että vahingoittaa muita ja ympäristöään. Vaikka tämä nykykritiikki kuinka kliseiseltä ja itsestään selvältä vaikuttaakin, jotenkin mummon kertoessa sitä ymmärrän, että tälle ihmiselle (erityisesti) se on todellakin traagista. Jos on nähnyt ja elänyt suurimman osan elämästään yhteiskunnassa, jossa ihmisistä huolehdittiin, jossa heikkoutta ei halveksittu eikä häikäilemättömyyttä arvostettu, on nyky-Venäjä varmasti kammottava paikka.

Mummon muistoja on saattanut aika kullatakin, mutta monilta osin hänen kuvailemansa Neuvostoliitto oli hänen kaltaisille ihmisille, turvaa ja pysyvyyttä kaipaaville, unelmayhteiskunta. Unohtaen tietysti hinnan, joka siitä maksettiin.

Nuorten, ajettelevien ja osallistuvien ihmisten mielestä nyky-Venäjä on uusi Neuvostoliitto. Yhtenäinen Venäjä (Putinin puolue) on nykyajan kommunistipuolue, jotka kontrolloi yhteiskuntaa ja vartioi ihmisiä. Ja mitä sananvapautta olisi nyky-Venäjälläkään? Mitä vapautta on se, että asiansa sanovat journalistit hakataan omalla kotiovellaan tai ammutaan rappukäytävään? Ja mitä vapautta on se, että menestymisen edellytyksenä on raha ja suhteet? Se ei ole mitään vapautta, vaan paluu alkeelliseen yhteiskuntaan, jossa on vahvimman oikeus. Sivistynyt yhteiskunta huolehtii omista kansalaisistaan silloin, kun ne ovat avun tarpeessa. Siksi en ymmärrä, mikä Nyky-Venäjällä olisi sen paremmin, kuin kommunistisessa Neuvostoliitossakaan. Onhan kontrolli toki löyhempää, mutta sitäkin raaempaa.

Tosin täällä asuessa on huomannut myös sen, että Suomi on kyllä melkoinen Neuvostoliitto. Sekaantuuhan Suomessa valtio aika vahvasti vielä moneen asiaan, koulutus on ilmaista ja terveydenhuoltokin kai vielä periaatteessa (vaikka monet hankkivatkin vakuutuksia ja käyttävät yksityisiä palveluja Amerikan malliin). Ne on asioita, joita kai suurimmatkin kommunismin vastustajat puolustavat.

Mummo ekonomistina on hyvin perillä talouden suhdanteista, ja hän selvitti, että siinä missä esimerkiksi sähkön ja ruoan hinta on noin 100-kertaistunut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, eläkkeet ovat vain 15-kertaistuneet. Sen takia tuossa meidän talon kulmalla joku pappa myi tänäänkin yhtä punajuurta ja yhtä valkosipulia. Siksi ymmärrän kaipuun turvalliseen aikaan, jolloin huomisesta ei tarvinnut huolehtia (ellei ollut systeemiä vastaan).

Siksi mummokin valitsisi punajuurten viljelyn ja kommunismin, jos se olisi mahdollista.