Naisten kesken banjassa ja bussissa

Sunnuntai-aamu Jaroslavlissa. Pakokaasu haisee. Korttelin roskalaatikossa kolistelee keski-ikäinen pipopäinen ukkeli. Kaivelee sieltä yhtä sun toista muiden hylkäämää. Puistossa vastaan hoippelehtii kaksi humalaista kaverusta kaljapullot kädessään. Tien viereen on kyykähtänyt väsähtänyt johdinauto, jonka kuski istuu pihalla tupakalla. Joutomaalle kyhätyillä markkinoilla hedelmä-kioskien markiiseja rullaillaan ylös ja vakiomummot toppatakeissaan ja karvalakeissaan ovat jo punaposkisina paikoillaan myymässä nuupahtaneita porkkanoita, säilöttyjä kurkkuja ja villasukkia. Kotimatkalla vastaan tulee viheltelevä jalaton mies.

Jos on marraskuussa Suomessakin ankeaa, niin se ankeus nousee kyllä kolmanteen potenssiin Venäjällä, jossa köyhyys ja kurjuus hyppää silmille vähän paremmassakin lähiössä. En edes asu missään syrjäseudulla, vaan tavallista ehkä rikkaamman kaupungin tavallisessa lähiössä. Näin miljoonat venäläiset asuvat Hrustsevskoissaan. Mekin asumme Hrustsevkassa. Se on venäläinen perusasumus: Hrustsovin aikana tiilistä rakennettu kerrostalorumilus, jonka on suunniteltu kestävän noin 20 vuotta. Ja öh, ukkohan on kuollutkin jo 40 vuotta sitten. Joten talojen putket ja yleiskunto alkaa olla tikittävä aikapommi: tarvitaan jo vähän muutakin kuin pientä pintaremonttia. Sisältä venäläiset asunnot ovat kyllä yleensä viihtyisiä ja kauniita.Venäjällä arvostetaan estetiikkaa vähintään yhtä korkealle kuin Suomessa käytännöllisyyttä.

Perjantaina oli banja-päivä. Yleinen banja on kenties yksi hienoimmista asioista, joita on säilynyt Neuvostoliiton ajoilta. Siellä niin muhkuraiset seitsemänkymppiset kuin hoikat kaksikymppiset höpöttävät halki mielen päällä olevat asiat samalla kun kiukaat laulavat. Mummot ja perheenäidit pesevät toistensa selkiä ja ottavat kuumia löylyjä ja kylmiä suihkuja. Samalla haukutaan juopot miehet. Siitä voisi tehdä Naisten vuoro-dokumentin.

Saunahuoneesta pitää huolta ontuva mutrusuinen 100-vuotias mummo, jolla on epäonnistunut kirkkaanoranssi permanentti. Se tarjoilee teetä, vuokraa tapotskeja (tossuja) ja pitää lukua asiakkaista. Pukuhuoneessa voi punnita itsensä vallankumousta edeltäneeltä ajalta peräisin olevalla puntarilla ja antaa hierovan tuolin möyhentää hartiat uuteen kuosiin. Pesuhuoneessa ehdoton hitti ovat käytetyt kahvinpurut, jotka edistävät pintaverenkiertoa. (Halpaa ja terveellistä, kahvimerkillä ei väliä!) Saunassa on kuuma ja siellä kuuluu rupatella. Tuppisuita katsotaan kieroon. Lauteille ei voi astua paljain jaloin, jalkapohja palaa. Saunan ulkopuolella on viljasiilon näköinen säiliö täynnä kylmää vettä. Narusta vetämällä sitä saa kuution niskaansa ja ah, mikä raikas uudelleensyntyminen!

Venäläinen nainen on arvokas olento. Kaunis, ylpeä ja vakava. Kumppareissa ja reppu selässä bussiin tunkiessa tajuaa, miten kaukana onkaan siitä, mikä Venäjällä tarkoittaa kauniimpaa sukupuolta. Venäläinen nainen ei koskaan lähtisi omaa rappukäytävää pidemmälle kumppareissa tai ilman meikkiä ja kampausta. Tämä on tietysti kärjistys, mutta ymmärtänette, ettei kovin kaukana todellisuudesta. Mysteeri on vielä se, mitä tapahtuu huippumallia muistuttavan pitkän ja hoikelon 20-vuotiaan ja mouhevan, yhtä pitkän kuin leveän 60-vuotiaan välillä. Luultavasti se aika ainakin sisältää paljon venäläisen ruokavalion noudattamista ja pienellä palkalla kituuttamista.

Naista kuitenkin arvostetaan korkealle – ainakin niin kauan kun hän on kaunis ja nuori. Ovet avataan, matkalaukut kannetaan ja kohteliaisuuksia huudellaan perään. Viime viikolla ruuhkabussissa oli jälleen kerran täyttä ja sadan hikoilevan ihmisen haju ei nenää varsinaisesti hivellyt. Lipuntarkastajan sattui olemaan paksu ja pätäkkä nainen. Tällaisissa tilanteissa lipunmyyjälle ja matkustajille usein tulee sanaharkkaa, koska kaikki bussiin tunkeneet ovat väsyneitä, kyllästyneitä, venäläisiä ja hieltä haisevia. Viimeinen asia, jonka ihmiset jaksaisivat tehdä, olisi kaivaa taskuistaan kokoon tuo lippuun tarvittava 12 ruplaa. Niinpä syntyi pieni kiistely erään arvokkaan vanhan naisen ja konduktööritädin välillä. Turkishattuinen matkustajanainen huomautti, että lipunmyyjä haiskahti haaskalle. Tähän lipunmyyjä kommentoi kovalla äänellä, että onhan hänkin sentään nainen, jotain arvostusta, kiitos! Tähän matkustaja kiivastuneena vastasi, että ”sinä et ole mikään nainen, sinä olet konduktööri!”. Ehkä naiset kuitenkin kohtelevat toisiaan kaikkein julmimmin.

Tapasin kerran Moskovassa kaksi nuorta naista, jotka olivat lähdössä ulos juhlimaan. Hienoissa vetimissä ja tukka suikeana, tietysti. He selittivät, että venäläisten naisten pukeutumiseen ja kaunistautumiseen on täysin rationaalinen ja historiallinen syy. Koska Venäjällä on jo pitkään ollut huomattavasti enemmän naisia kuin miehiä (miehethän kuolevat täällä kohtuuttoman nuorina), kilpailu on kovaa. Jos ei jaksa kähertää päivittäin kutreja ja pitää linjoistaan huolta, on turha haaveilla myöskään pääsevänsä naimisiin. Ja Venäjällähän nimenomaan päästään (ja halutaan!) naimisiin. Se on paitsi normi, myös turva. Ellei nainen satu pääsemään yhteiskunnassa korkealle, on itsensä elättäminen todella työlästä ilman miehen palkkaa.

Bussien lipunmyyjiksi haetaan muuten ilmoituksilla töihin ensisijaisesti eläkeläisiä, koska palkka on niin pieni. Venäjällä lähes kaikki eläkeläiset tekevät työtä, sillä valtion eläke on mitätön. Jos tässä yhteiskunnassa suurimmista vääryyksistä puhutaan, yksi on kyllä ehdottamasti vanhusten kohtelu! Ja nimenomaan niiden vanhusten, jotka aktiivielämänsä käyttivät suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa rakentaen, solidaarisuuden ja tasa-arvon ylevät aatteet mielessä kirkkaina lepattaen. Solidaarisuus lorisi yhdessä aatteen kanssa viemäristä alas jo 90-luvun alussa. Nyt nuo ikänsä töitä painaneet eivät eläkkeellään pysty maksamaan edes valoja jääkaappiin. Eläkeläisiä näkeekin mitä erikoisempien rahankeruumenetelmien parissa. Joku kantaa olkapäillään supermarketin suurta mainostaulua ja huutaa tarjoushintoja uusrikkaille perheenäideille. Joku lakaisee liikenteenjakajaa. Monet myyvät kadunkulmassa marjoja, sieniä, perunaa, kaalia. Joku on ostanut eläkkellään vaa-an, ja punnitsee maksusta ohikulkijoita. Joku on opetellut soittamaan melodikalla yksinkertaisen sävelmän ja soittaa sitä sormet kohmeessa marraskuisen Moskovan kadulla. Keinot on monet, sanoi mummo kun eläkettä kokoon kasasi.

Venäläiset nuoret aina kyselevät, miksi IHMEESSÄ olen halunnut Venäjälle opiskelemaan. Kuka nyt tänne hinkuisi, kun kaikki venäläiset opiskelijat itse haluavat pois. Kauas. Mielellään Amerikkaan. Ymmärrän sen hyvin. Yksi kaverini yliopistolta juuri selitti, että menee viikonlopuksi töihin kahvilaan. Iloitsi palkankorotuksesta, jonka jälkeen käteen jää tunnilta 35 ruplaa. Se ei ole edes euroa! Samaan aikaan hörpimme 100 ruplan kahvejamme yhdessä tavallisessa kuppilassa keskustassa. Sillä kertaa minä maksoin.

Että se siitä naisten arvostuksesta.