”Venäläiset juovat, kun on aihetta iloon. Venäläiset juovat, kun on aihetta suruun. Ja jos kumpaakaan ei ole, molemmat saadaan juomalla esiin!” (sananlasku)
Viina on halpaa Venäjällä ja sitä saa kaikkialta. Vaikka maito on usein loppu lähikaupastamme, vodkaa siellä on aina. Nämä faktat yhdistettynä venäläisiin juomatapoihin aiheuttavat sen, että bussiin mahtuu aina jokunen katkokävelijä ja itsekseen hoilottelija.
Kävin tänään luentojen välissä yhdessä pystybaarissa syömässä voileivän. Edelläni jonossa olevat ruokatunnille tulleet työmiehet tilasivat vodkaryypyt ja sillileivät, niinkuin usein noissa paikoissa tehdään. Yksi ryyppy epäilemättä vielä piristää työpäivää, mutta työpäivän jälkeen mennään tempomaan toinen, ja ehkä vielä pari lisää. Eihän vodkaa edes pidetä viinana. Ainakin kysyttäessä melkein keneltä tahansa venäläiseltä mieheltä, vodka on puhtautensa vuoksi oikeastaan vain terveellistä. Perheenäideiltä kysyessä vastaus saattaa olla vähän toinen. Ei nimittäin ole ihan vain yksi tai kaksi venäläistä kotia, joista mies on loikannut viinamäelle tai astunut ajasta iäisyyteen vähän liian monen ryypyn jälkeen. Maaseudulla ryyppääminen on kuulemma vielä pahempaa kuin kaupungeissa, joissa kuitenkin työ pitää hörppyhuuletkin tolkullisessa kunnossa.
Venäläisten miesten keskimääräinen elinikä on hämmästyttävän alhainen, noin 58-vuotta. Sen takia täällä on aloitettu Putinin aloitteesta valtava kansanterveyden kohennusprojekti. Yhtenäinen Venäjä kai pelkää, että äänestäjät kuolevat sukupuuttoon. Esimerkiksi tupakoinnin rajoittamista koskeva laki on tulossa voimaan ensi vuoden alussa. Tähän asti tupakkapolitiikka on ollut sangen liberaalia. Tupakaksi voi pistää käytännössä ihan missä tahansa ja milloin tahansa. Tupakointi ja juominen myös aloitetaan ajoissa, eikä ihme, koska kioskista saa tupakka-askin varmaan halvemalla kuin tikkarin. Ja heti, kun pää yltää tiskille sitä kysymään. Philipmorrisit ovat sen vuoksi rynnänneet kilpaa Venäjän markkinoille raitistuvasta Euroopasta.
Mutta vodka. Se kuuluu niin olennaisesti lähes kaikkeen venäläiseen kanssakäyntiin, että ei varmaan ole asiaa, jolle ei voisi nostaa maljaa. Työpäivän päättymiselle nyt ainakin, ja miksei ruokatunnin kunniaksikin. Murheelle ja ilolle, yhtä suurella kunnioituksella. Kaljaa ei edes lasketa alkoholijuomaksi täällä, niin loivaa se on. Aamulla bussipysäkillä bussia odottelevat miehet saattavat hörppiä päivän ensimmäistä Baltikaa. Viimeistään töistä tullessa viiden ruuhkassa joka toisella vastaantulevalla miehellä on kädessä pullo lageria. Puistossa kuljailee tulee nuoria äitejä, jotka työntävät toisella kädellä rattaita, hörppien toisella kädellä kaljapullosta. Suomessa moisesta saisi varmaan lastensuojeluviranomaiset peräänsä.
Jos syitä viinan kulutukseen lähdetään hakemaan, niin riittäähän täällä iloja ja murheita, joihin juoda.
Yksi meidän laitoksella opiskellut poika sai pari viikkoa sitten potkut yliopistolta, koska ei läpäissyt pakollista matikan koetta. (Mitähän Suomessa pitäisi tehdä potkut saadakseen? Kopioida gradunsa wikipediasta?) Tämä poika opiskeli sosiologiaa. Opiskelijoiden täytyy ensimmäiset kolme vuotta opiskella suurinpiirtein kaikkia aineita, valinnaisuutta ei ole. Riippumatta siitä, opiskeleeko yhteiskuntapolitiikkaa vai muinaishistoriaa, täytyy jokaisen läpäistä pakolliset matematiikan kurssit. Poika ei onnistunut – ja sai kenkää. Se ei ole hyvä juttu parikymppiselle miehelle. Pelätty Venäjän armeija nimittäin kutsuu riveihinsä välittömästi kaikki tyhjäntoimittajat. Ilmoituksia on joka puolella. Slogan kuuluu: ”Venäjällä ei ole muita liittolaisia kuin oma armeijansa.”
Tietääkseni on olemassa kolme tapaa, joilla nuoret miehet voivat välttää armeijan. Ensimmäinen on hakeutua suoraan koulusta yliopistoon ja hankkia hyvä, arvostettu ammatti. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että pitää itsensä kiireisenä uransa kanssa yliopiston jälkeenkin.
Toinen keino on tekeytyä hulluksi. Poikalapsen saaneet venäläisäidit käyttävät kuulemma vauvojaan kaikenlaisten tohtorien pakeilla pienestä pitäen hankkiakseen lapsilleen hullun paperit. Näin äidit pääsevät siitä pelosta, että poika kannettaisiin joskus arkussa kotiin armeijasta.
Kolmas tapa on maksaa itsensä vapaaksi. Mikäpä ei rahalla onnistuisi läpeensä korruptoituneessa maassa! Se on kallista, joten siihen on varaa vain rikkaammilla. Käytännössä armeijan voivat siis välttää huippufiksut ja huippurikkaat. Muut tarvitsevat jo enemmän luovuutta luistamisessa. Aseistakieltäytyjät laitetaan linnaan.
Tälle yliopistosta potkitulle pojalle kävi siis kutsu. Hänellä ei ole opiskelupaikkaa, ei rahaa, eikä diagnoosia. Hän päätti hankkia viimeisimmän, sillä muihin ei ollut aikaa. Häntä onnisti, sillä kuulin juuri, että poika oli onnistunut vakuuttamaan lääkärit hulluudestaan. Ensi lukuvuonna hän voi hakea uudestaan yliopistoon, mutta ilmaiseksi hän ei opiskele enää koskaan. Rahat opintoja varten on kaavittava jostain kokoon. Venäjällä ilmaiseksi opiskelevat vain hyvät oppilaat. Ollakseen keskinkertainen on oltava rikas.
Jonkinlainen Helvetin esikartano armeija tosiaan taitaa olla, sillä en ole kuullut vielä kenestäkään, joka sinne oikeasti haluaisi mennä. Luettuani Politkovskajan kirjoituksia sotilaskoulutuksesta, en enää ihmettele, että tuo rohkea nainen haluttiin vaientaa. Jos jollain maalla on puoliksikaan niin epämiellyttäviä totuuksia kontollaan, ei siitä varmasti haluta huudella koko maailmalle.
Ja tämän kun FSB:n mies laittaa Googlen käännösohjelmaan, on kohta ovellani noutaja. Joten muihin aiheisiin.
Babushkalla on muutamia huvittavia venäläisiä tapoja. Aamuisin se lorottaa aamukahvin joukkoon reilun satsin sitruunamehutiivistettä. Sitruunalla maustettu tee on Venäjällä yleisin juoma, sitä kitataan kuin Suomessa kahvia. Kahvi on vain uuden sukupolven villitys, ja mummon mielestä se ei maistu miltään ilman ronskia sitruunatujausta. Nam!
Babushka tietysti säilöö myös ihan kaiken, ja elää muutenkin lähes omavaraistaloudessa. Syksymmällä se saattoi kadota päiväkausiksi pitkille sieniretkille ulos kaupungista ja saapui aina takaisin kotiin valtavan rouskusaaliin kanssa. Sitten alkoi sienishow: kaasuhellan kaikki neljä liettä huutamaan pariksi tunniksi, ryöppäystä, pilkkomista, muhentamista ja säilömistä. Siitä asti jääkaappi on ollut ääriään myöten täynnä tattia. Lisäksi keittiö pursuaa mummon omalla kasvimaalla kasvatettuja kesäkurpitsoja, perunoita ja tutuilta saatuja känttyisiä omenia. Babushkan ruoanlaitto alkaa aina samalla kaavalla: pakkasesta otetaan suuri kokkare lihaa sulamaan. Se on kaiken lähtökohta. Sen takia se kai on kauhistunut meidän vegetarismista. Se tarjoaa aina tilaisuuden tullen omia pöperöitään, varmaan siinä pelossa, että kuukahdamme raudan puutteesta hetkenä minä hyvänsä rappukäytävään tai luennolle.
Lisäksi babushka on häikäilemätön venäläisessä kollektiivisuusajattelussaan. Yksityisyys on sille vieras sana jostain lännestä. Mikään ei jää huomaamatta. Aamulla se kertoi lukeneensa kaikki meidän venäjäntunneille kääntämämme tekstit läpi, mielenkiintoisia olivat kuulemma. Niiden lukeminen on edellyttänyt pöytälaatikkojemme penkomista ja kaikkien papereiden läpikäymistä. Mummo tietää millintarkasti myös kenkäpariemme määrän, jokaisen omistamamme vaatekappaleen, ja huomaa takuulla jokaisen uuden huoneeseen ilmestyneen esineen. Tuskin kukaan on koskaan tiennyt minusta yhtä yksityiskohtaisia asioita kuin mummo. Se tietää myös montako porkkanaa, suolakurkkua ja jougurttipurkkia minulla on milloinkin jääkaapissa. Kerran asunnossamme aiheutui pieni myrsky, kun jääkaappiin oli ilmestynyt multainen porkkana, jonka omistaja ei ollut tiedossa. Omistajaa etsittiin kissojen ja koirien kera. Viimein hermostuin vouhotukseen ja lupasin heittää porkkanan harakoille. Se ei tietenkään käynyt, koska hyvää ruokaa ei heitetä roskiin. Mummo rauhottui kun lupasin syödä sen pois kuljeksimasta.
Ruoasta puheenollen: venäläisissä peruskapoissa (продукти) on kryptinen käyttäytymiskoodi. Esimerkiksi naapuritalomme kivijalassa on tavallinen магазин, jossa myydään kaikkia peruselintarvikkeita: makkaroita, juustoja, kaljaa, vodkaa ja vaaleanpunaista vessapaperia. Pienessä, parinkymmenen neliön kaupassa on tavallisesti noin viisi myyjää ja tarkka etiketti. Ensin silmäshoppaillaan. Katsotaan tiskeistä mitä tarvitaan ja painetaan tuotteiden nimet ja hinnat huolella mieleen. Sitten mennään latelemaan ulkomuistista ostoslista erilliseen koppiin, jossa myyjä rahastaa tilatuista tavaroista. Sitten rahastaja ojentaa kuitin, jonka kanssa mennään tiskin takana seisovien rouvien luokse, jotka nostelevat hyllyistä tarvittavat tavarat. Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Tai sitten minulla on vaan kalan muisti. Tuntuu joskus ylivoimaiselta painaa mieleen vaikkapa viiden eri asian nimi ja hinta ja saada ne vielä ulos mielestä ymmärrettävässä muodossa. Venäläinen kauppa onkin työllistämisen riemuvoitto ja huonohermoisen painajainen. Siinä missä tuon kokoisessa kaupassa olisi Suomessa töissä yksi myyjä, Venäjällä sitä hoitaa myyjien sinihuivinen armada. Ja siinä missä ostoksista selviäisi Suomessa kolmessa minuutissa, täällä siihen menee viisitoista.
Toinen hengästyttävä paikka byrokraattisuudessaan on kirjasto. Se on niin hengästyttävä, että siitä kertominen jääkööt toiseen kertaan. Minun pitäisi kai virastokammoisena olla onnellinen, etten ole vielä joutunut vierailemaan esimerkiksi venäläisten Kelassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti