Salamatkustajana

Kello on jotain aamukuuden ja kahdeksan väliltä, riippuu kenen kannalta katsoo. Luulisin, että niillä paikkein, missä ollaan menossa, se on jokatapauksessa lähempänä kuutta. Ulkona on pilkkopimeää, ja junanvaunussa haisee tupakka, tee ja ihmisen hiki. Edellisyön unet jäivät vähäisiksi, koska halvimman kansanvaunun yläpedit on suunniteltu varmaan joskus 40-luvulla, kun ihmiset olivat pienempiä ja notkeampia. Tämän päivän homo urbanus ei voi kylkeä kääntää tippumatta alas. Lisäksi viereiseltä yläpediltä joku gigolo on tuijottanut koko yön, ja tilanteen tarjoutuessa hipelöinyt yläpediltä puoli metriä ulos törröttäviä jalkojani.

Olemme matkalla Vilnaan, Liettuan pääkaupunkiin. Moskovasta pääsee sinne junalla yhdessä yössä – jos pääsee.

Juuri ja juuri ehdimme tointua yöstä ja vetää vaatteet niskaan kun juna jo pysähtyy. Rajaviranomaiset lompsivat tekemään passintarkistusta. Ojennan passini ja katson tarkastajaa, joka on jotenkin ruotsalaisen näköinen. (Myöhemmin meille selviää, että Vilnassa ihmiset ovat tyylikkäitä, kauniita ja ruskettuneita, kuin ruotsalaiset) Passivirkailija käskee istuutua. Katsoo pitkään passiani. Etsii sieltä jotain. Ei löydä. Kysyy: ”Missä Valko-Venäjän viisumisi, devushka?”

”Valko-Venäjän?! Mehän ollaan matkalla Vilnaan.” Saan sanotuksi. Tarkastaja katsoo minua, jalassa olevia reinojani ja kaikkia kamojamme, joita on paljon, ja sanoo: ”Kerätkää kamanne ja seuratkaa meitä.” Äänensävy on sellainen, että tässä nyt ei kannata alkaa selittämään mitään kielitaidottomuudesta ja ahdistuksesta vieraassa ympäristössä. Alapedillä istuskeleva ystävällinen herrasmies, joka auttoi edellisiltana kaikkien matkatavaroidemme nostelemisessa paikoilleen, puistelee päätään siihen sävyyn että ”voi tytöt, tytöt”. Laahustaessamme unisena koko heränneen junanvaunun läpi saamme niskaamme kaikkien paheksunnan. Hävettää ja jostain syystä päässä soi partisaanivalssi.

Viisumi on Venäjällä (ja näköjään Valko-sellaisella) välttämätön, jos mielii loikkia rajojen yli. Tiedetään. Mutta että vaikka ei olisi missään aikeissa astua jalallakaan kyseiseen maahan! Toisin sanoen, olemme syyllistyneet rikokseen yrittäessämme matkustaa rajan yli ilman viisumia.

Ulkona on pimeää ja märkää. On mahdotonta nähdä tihkusateen läpi, millaiseen maailmankolkkaan meidät on tiputettu. Jos joku sanoisi, että olemme Marsissa, uskoisin sen vastaanväittämättä. Tilanne on niin absurdi, että naurattaa. Meidän passit on ties missä ja meidät viedään raja-poliisiasemalle pieneen kuulusteluhuoneeseen. Hetken aikaa olo on kuin jossain huonossa elokuvassa.

”Miksi matkustatte ilman viisumia?”

”Me ei tajuttu, että Liettuaan mennessä tarvitsee Valko-Venäjän viisumia”, sönkötämme. Meitä uskotaan. Miksei uskottaisi. Olemme luultavasti todella säälittävä näky rähmäisine silminemme ja kaikkine tavaroinemme, joita on paljon, koska kaverini on matkalla lopullisesti takaisin Suomeen. Mutta se ei auta mitään. Valko-Venäjällä ollaan, ja pois sieltä ei lähdetä ilman viisumia.

Meille sanotaan, että asiaa käsitellään. Kuluu tunti-pari. Meitä kai tarkkaillaan aulassa olevasta massiivisesta monitorikompleksista, jonne valvontakamerat lähettävät suttuista kuvaa. Istumme pienessä huoneessa, syömme junalämpimiä eväitämme ja tutkailemme Euroopan karttaa ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun saimme tämän loistavan idean lähteä reissuun. Ja todellakin! Eihän Liettualla ja Venäjällä ole yhteistä rajaa! Tuon havainnon olisi voinut tehdä joskus ala-asteella. Liettuaan pääsee Venäjältä vain Valko-Venäjän tai Latvian kautta, junalla ainoastaan Valko-Venäjän.

Ehkä kahdeksan aikoihin nuori reipas miliisi tulee selittämään tilannetta. Yltiöystävällisesti hän selvittää, että he voisivat antaa meille sakot. Mutta koska me olemme vain opiskelijatyttösiä, ja miliisit rehtejä nuoria miehiä, asian voi hoitaa niin, että he vain sanovat ”hyi, hyi tytöt, näin ei saa enää tehdä”, ja sillä hyvä. Allekirjoitamme lupauksemme ja idioottimaisen lausuntomme (”ei me tiedetty, että tää juna menee Valko-Venäjälle”) noin 16 eri kohtaan. Sen jälkeen pari poliisimiestä tulee huoneeseen ja aloittaa leppoisen jutustelun kysellen kaikkea mahdollista Suomesta. Meitä väsyttää, kahvihammasta kolottaa ja ärsyttää. Selviää, että he tuntevat Mika Myllylän. Emme vaivaudu kertomaan miehen laskusuhdanteisesta urasta.

Kun kello tulee niin paljon, että virastot aukeavat, suorastaan toverillisiksi käyneet miliisit tilaavat meille taksin viereiseen kylään, jossa meidän on määrä saada pikaviisumit että pääsemme jatkamaan matkaa Vilnaan. Leppoisa, Heikki Kinnusen näköinen taksimies vie meidät poliisiasemalle, jossa koppava vanhempi konstaapelinainen katsoo meitä nenänvarttaan pitkin ja selittää taksikuskille, paljonko meidän pitää pulittaa läheisessä pankissa viisumeista. (Ei siis lahjontaa!) Lisäksi täytyy ottaa kopiot kaikista tärkeistä lippu-lappuisista. Taksimies kuskaa meitä ympäri kyliä. Jutustellaan niitä näitä ja kysyn, paljonko viisumit tulevat maksamaan. Taksimies näyttää kahta konstaapelin antamaa lappua. Toisessa lukee ”70 000 ruplaa”, toisessa ”17 500 ruplaa.” Taksikuski selittää kuin lapselle, että ”sekä sinulta, että kaverilta”. Meinaan pyörtyä. Saan kysyttyä, paljonko tämä lysti siis tulee kaikkiaan maksamaan taksikyyteineen päivineen. Taksikuski raapii päätään ja lotkauttaa, että ”jos nostat sellaisen 300 000, niin se riittänee.” KOLMESATAATUHATTA! Kädet hikoaa, kun laskeskelen, riittääkö tilillä makaava opintotuki ja säästöt.

Luojan kiitos pian selviää, että Valko-Venäjän valuutta on kärsinyt ohuesti inflaatiosta, ja oikeasti tuo summa ei ole kuin vajaat 75 euroa. Rahaa jää vieläpä kahveihin, jotka ryystämme pikkukylän ainoassa ravintolassa, jonka nimi on ”Ravintola”. Jotenkin kaurismäkeläinen koko mesta. Kahvit tulevat maksamaan kymppitonnin. Miten näppärä pikku summa! Ei tarvitse vaivautua kaivelemaan kolikoita.

Koppava täti saa viisumimme valmiiksi sopivasti juuri ennen seuraavan junan lähtöä. Hän huutaa lähtiäisiksi toivovansa, ettemme enää kuuna päivänä ilmesty hänen reviirilleen.

Kun viimein puolen päivän maissa päästään junaan, miliisit vilkuttavat iloisesti meille asemalta. Ehdimme istua junassa noin 20 minuuttia, kun se pysähtyy: Liettuan raja-asema! Mikä show yhden parinkymmenen kilometrin vuoksi! Mutta periaatteet on periaatteita, näemmä. Että ei sitä noin vaan istuta junassa ja katsella Valko-Venäjän maisemia aamuhämärissä, ilman viisumia! Noilla kolmellasadalla tuhannella mekin taas varmaan piristimme pienen kyläpahasen taloutta. Loppumatka sujui kutakuinkin paperisodatta.

Tulipahan Valko-Venäjäkin nähtyä! Ja olihan meidän taksikuski niin hieno ihminen, että kannatti jo senkin takia tehdä pieni turnee kylässä nimeltä ”Астравец”.